Ylenpalttinen vieraanvaraisuus

Luin ajatuksia Will Guidaran kirjasta Unreasonable Hospitality. Käsitteen tuoja Guidara johti ravintolansa maailman parhaaksi, mutta ehkä kiinnostavinta ei ollut ruoka, tähdet tai hienot puitteet. Ratkaisevaa oli se, millaisen tunteen vieras vei mukanaan. Jotenkin ajatukseni menivät myös tähän mainokseen, joka on ehkä suomalainen versio ylenpalttisesta vieraanvaraisuudesta VIDEO

Hänen ajatuksensa voisi suomentaa odotuksen ylittäväksi vieraanvaraisuudeksi. Se tarkoittaa, ettei ihmiselle anneta vain sitä, mitä hän osaa pyytää, vaan pysähdytään näkemään, mitä hän todella tarvitsee. Tämä ajatus nousi yksipäivä työpaikallani esimieheni suusta ja se jäi vaivaamaan minua. Jos odotuksen ylittävä vieraanvaraisuus voi muuttaa ravintolan, mitä se voisi tehdä lähetysjärjestölle, seurakunnalle ja omalle kodilleni?

Seurakunnassa puhumme paljon siitä, että kaikki ovat tervetulleita. Mutta tervetulleeksi toivottaminen ja tervetulleeksi kokeminen eivät ole aivan sama asia. Ihminen voi tulla kirkon ovesta sisään ja jäädä silti ulkopuolelle. Hänelle voidaan ojentaa virsikirja, näyttää vapaa tuoli ja kertoa, mistä kahvia saa. Kaikki on silloin hoidettu oikein, mutta onko ihminen tullut nähdyksi?

Liian usein seurakunnan vieraanvaraisuus toimii niiden ehdoilla, jotka jo tuntevat talon. Me tiedämme, missä saa istua, milloin noustaan seisomaan, millä sanoilla täällä puhutaan ja kenen kanssa kahvipöydässä voi keskustella. Ensimmäistä kertaa tullut taas yrittää samalla selvittää, kuuluuko hän joukkoon vai häiritseekö hän läsnäolollaan jotakin valmista piiriä. Odotuksen ylittävä vieraanvaraisuus alkaa siitä, että joku huomaa. Ei siksi, että se kuuluu tehtävänkuvaan, vaan siksi, että toinen ihminen on siinä.

Jeesuksen ympärillä vieraanvaraisuus ylitti jatkuvasti kohtuullisuuden rajat. Hän pysähtyi niiden kohdalle, joiden ohi muut kulkivat. Hän söi vääränlaisten ihmisten kanssa, kosketti koskemattomina pidettyjä ja antoi arvon niille, joilta se oli riistetty. Hän ei vain kutsunut ihmisiä pöytäänsä. Hän rakensi pöydän sinne, missä he jo olivat.

Jeesus opetti: "Kun järjestät pidot, kutsu köyhiä, raajarikkoja, rampoja ja sokeita" (Luuk. 14:13). Kyse ei ollut vain ruokalistasta tai istumajärjestyksestä. Hän haastoi koko sen tavan, jolla päätämme, ketkä ovat huomiomme, aikamme ja vieraanvaraisuutemme arvoisia.

Tässä on myös minulle rakkaan diakonian ydin.

Diakonia ei ole vain avustuspäätös, ruokakassi, maksusitoumus tai palveluun ohjaaminen. Ne voivat olla välttämättömiä ja arvokkaita, mutta ihminen tarvitsee usein jotakin enemmän: kokemuksen siitä, ettei hän ole pelkkä ongelma, asiakasnumero tai seuraava tapaus jonossa. Ruokakassin sisältö voidaan laskea euroissa. Sen arvoa, että joku katsoo silmiin ja kutsuu nimeltä, ei voida.

Joskus odotuksen ylittävä vieraanvaraisuus on hyvin pientä. Se on lämmin kahvikuppi ilman kiirettä. Tuoli, joka vedetään lähemmäksi. Puhelu vielä seuraavana päivänä. Lapsen nimen muistaminen. Hiljaisen ihmisen mielipiteen kysyminen. Se, ettei avun hakijan tarvitse kertoa elämästään aina uudelleen uudelle ihmiselle.

Lahjan todellinen arvo ei lopulta ole siinä, kuinka paljon sen antaminen maksoi, vaan siinä, mitä sen saanut ihminen koki: minut huomattiin. Minua ei hävetty. Minua ei kiirehditty pois. Minä olen edelleen ihminen.

Seurakunnankin on hoidettava taloutensa vastuullisesti. Jokainen euro ei voi olla yllätys, eikä jokaisesta kohtaamisesta voi rakentaa suurta ohjelmaa. Mutta voisimmeko jättää pienen osan ajastamme, voimavaroistamme ja suunnitelmistamme jollekin odottamattomalle? Jollekin, mikä ei ehkä näytä tehokkaalta taulukossa mutta voi jäädä ihmisen mieleen loppuelämäksi.

Kaikkein suurin este ei välttämättä ole rahan puute. Joskus se on mielikuvituksen, kuuntelemisen tai luottamuksen puute.

Annetanko seurakunnassa ihmisille tilaa käyttää lahjojaan? Kuuntelemmeko vapaaehtoista, kun hän tulee ensimmäisen kerran uuden ajatuksen kanssa? Vai opetammeko hänelle nopeasti, ettei täällä kannata ehdottaa mitään, koska "näin meillä on aina tehty"?

Vieraanvarainen seurakunta ei rakenna vain tapahtumia. Se rakentaa kulttuuria, jossa ihmisillä on lupa nähdä, välittää ja toimia. Siellä jokainen kohtaaminen ei vaadi johtoryhmän päätöstä. Jos joku huomaa yksinäisen, hän saa mennä viereen. Jos joku kuulee tarpeen, hän saa etsiä siihen ratkaisua. Jos joku keksii tavan tuoda iloa, hänelle uskalletaan antaa avaimet.

Seurakunnan tehtävä ei tietenkään ole luoda keinotekoista taikaa. Meidän tehtävämme on tehdä tilaa armolle, joka muuttuu näkyväksi teoissa.

Ehkä kristillinen vieraanvaraisuus onkin juuri tätä: annamme toiselle enemmän ihmisarvoa, aikaa ja lämpöä kuin hän uskalsi odottaa – emme siksi, että saisimme kiitosta, vaan siksi, että olemme itse saaneet Jumalalta enemmän armoa kuin koskaan osasimme pyytää.

Tänään voisin kysyä itseltäni yhden kysymyksen: Kun ihminen kohtaa minut tai astuu seurakuntamme ovesta sisään, saako hän vain sen, mitä olemme luvanneet – vai jotakin sellaista, joka muistuttaa häntä Jumalan hyvyydestä?

Maailmassa on jo riittävästi ovia, joiden takana ihminen joutuu todistamaan olevansa huomion arvoinen. Seurakunnan oven pitäisi olla toisenlainen. Sen takana pitäisi odottaa armo, joka ylittää odotukset.