Vammaisuus

Yhteiskunnan ihmisyys mitataan siellä, missä ihminen tarvitsee eniten toista ihmistä

Ihmisen arvo ei synny siitä, mitä hän pystyy tekemään.

Elämme yhteiskunnassa, jossa ihmisen arvoa mitataan helposti tehokkuudella, työkyvyllä, tuottavuudella ja pärjäämisellä. Kristillinen ihmiskäsitys lähtee täysin päinvastaisesta suunnasta. Jokainen ihminen on arvokas, koska hän on ihminen. Ei siksi, että hän kävelee. Ei siksi, että hän tekee töitä. Ei siksi, että hän maksaa veroja. Vaan siksi, että hänen ihmisarvonsa on luovuttamaton. Kun tämä unohtuu, myös politiikka alkaa tehdä kovia ratkaisuja. Siksi pidän tärkeänä, että ohjelmassa korostetaan ihmisarvon loukkaamattomuutta, itsemääräämisoikeutta sekä sitä, ettei ketään saa jättää väliinputoajaksi iän, diagnoosin tai asuinpaikan vuoksi.

Minulla on kunnia tuntea kollega, joka diakoniatiimissämme opettaa ja kouluttaa vammaisuuden kohtaamisesta sekä esteettymyydestä. Hänen lähestymiskulmansa ei ala tilasta vaan jostsin muutsta. Esteettömyys alkaa korvien välistä.

Usein esteettömyydestä puhuttaessa ajattelemme luiskia, hissejä tai leveitä oviaukkoja. Niitäkin tarvitaan. Mutta kaikkein suurimmat esteet eivät aina ole betonissa. Ne ovat asenteissa. Ne näkyvät silloin, kun ihminen joutuu perustelemaan oikeuttaan saada tarvitsemansa palvelu. Kun apua haetaan yhä uudelleen eri lomakkeilla. Kun palvelu riippuu postinumerosta eikä ihmisen tarpeesta. Todellinen esteettömyys tarkoittaa myös saavutettavia palveluja, ymmärrettävää viestintää ja ennen kaikkea sitä, että ihminen tulee kohdatuksi arvokkaana ihmisenä eikä hallinnollisena tapauksena. Ohjelmassa tämä ajatus ulotetaan ansiokkaasti fyysisen ympäristön lisäksi myös palveluihin, asenteisiin ja saavutettavuuteen.

Osallisuus ei tarkoita vain kuulemista Politiikassa puhutaan paljon osallistamisesta. Mutta liian usein se tarkoittaa sitä, että ihmisiä kuullaan vasta sitten, kun ratkaisut ovat jo käytännössä tehty. Minusta todellinen osallisuus tarkoittaa jotakin muuta. Se tarkoittaa sitä, että ihmiset ovat mukana rakentamassa ratkaisuja jo silloin, kun niitä valmistellaan. Tämä on tärkeä lähestymiskulma, joka kulkee mukana myös omassa kehittämis- ja tutkimustyössäni.

Kuulumisen kokemus syntyy siitä, että ihminen ei ole päätösten kohde vaan niiden osallinen. Sama periaate kuuluu myös vammaispolitiikkaan. Siksi pidän tärkeänä, että ohjelmassa korostetaan vammaisten henkilöiden ja heidän läheistensä aitoa osallistumista sekä palveluihin että päätöksentekoon.  

Kaiken ytimessä on se, että palveluiden  tehtävä on mahdollistaa elämä – ei vain ylläpitää sitä. Hyvä palvelujärjestelmä ei mittaa onnistumistaan sillä, kuinka monta päätöstä se tekee. Se mittaa onnistumistaan sillä, kuinka moni ihminen pystyy elämään omannäköistään elämää. Juuri tästä henkilökohtaisessa avussa on pohjimmiltaan kyse. Kyse ei siis ole pelkästä palvelusta. Kyse on mahdollisuudesta opiskella, tehdä työtä, harrastaa, perustaa perhe, osallistua seurakuntaan, tavata ystäviä ja rakentaa omaa tulevaisuuttaan. Palvelujen tehtävä on poistaa esteitä, ei rakentaa niitä lisää. Tämä on yksi ohjelman kantavista ajatuksista, jonka allekirjoitan täysin.

Yksi asia koskettaa minua erityisest: omaishoitajat ja heidän työnsä. Tämä näkyy harvoin otsikoissa, mutta ilman sitä suomalainen hoivajärjestelmä ei yksinkertsisesti toimisi. Moni vanhempi, puoliso tai läheinen elää vuosia lähes ympärivuorokautisessa vastuussa. Silti heidän jaksamisensa jää liian usein sivulauseeseen. Siksi on oikein nostetaa esille riittävä tuki, toimivat sijaisjärjestelyt, työelämän joustot ja perhehoidon kehittäminen. Ne eivät ole pelkästään menoeriä. Ne ovat investointi ihmisten jaksamiseen ja koko yhteiskunnan kestävyyteen.  

Koska työ on paljon enemmän kuin toimeentulo, vammaisen  ihmisen mahdollisuus tehdä työtä ei ole vain taloudellinen kysymys. Työ tuo osallisuutta. Merkitystä. Yhteisön. Siksi meidän on purettava työelämän rakenteellisia esteitä, lisättävä työhönvalmennusta ja kannustettava työnantajia näkemään osaaminen ennen diagnoosia. Moni tarvitsee vain mahdollisuuden näyttää, mihin pystyy.

Yhteiskuntaa ei arvioida sen perusteella, kuinka hyvin vahvimmat pärjäävät. Sitä arvioidaan sen perusteella, kuinka se kohtelee niitä, joiden ääni kuuluu kaikkein hiljaisimmin. Siksi vammaispolitiikka ei ole vain yhden ihmisryhmän asia. Se kertoo, millaisena näemme ihmisarvon. Minulle politiikan tärkein kysymys ei ole, kuinka paljon ihminen tuottaa. Vaan se, kohtelemmeko häntä ihmisenä. Jos onnistumme rakentamaan yhteiskuntaa, jossa jokainen voi elää omannäköistä elämää, osallistua, tulla kohdatuksi ja kokea kuuluvansa joukkoon, emme ole rakentaneet vain parempaa vammaispolitiikkaa. Olemme rakentaneet parempaa Suomea.