Lipussamme on risti – miksi pelkäämme sanoa sen ääneen?
Minua on viime vuosina alkanut mietityttää yhä enemmän se, kuinka varovaisiksi olemme tulleet suhteessamme omiin juuriimme. Ikään kuin oman kulttuuriperinnön tunnistaminen olisi jotenkin ristiriidassa avoimuuden, suvaitsevaisuuden tai moninaisuuden kanssa. Itse näen asian päinvastoin.
Ajattelen, että ihminen kykenee kohtaamaan erilaisuutta aidosti vasta silloin, kun hänen ei tarvitse pelätä oman menettämistä. Jos tiedän, kuka olen, mistä tulen ja mikä minulle on merkityksellistä, voin kuunnella toista rauhallisesti. Minun ei tarvitse puolustautua, eikä toisen tarvitse olla väärässä, jotta minä voisin olla oikeassa.
Suvivirsi on tästä hyvä esimerkki. Monelle se on virsi, toiselle muisto koulun päättymisestä, kolmannelle merkki kesän alkamisesta. Mutta riippumatta siitä, miten sen hengellisen sisällön kokee, se on osa sitä kulttuurista kertomusta, jonka keskellä suomalaisina olemme vuosisatojen ajan eläneet. Sama koskee joulukirkkoja, adventin perinteitä, pääsiäistä, joulurauhan julistusta, kirkkohäitä, hautajaisia tai vaikkapa sitä, että lähes jokaisen suomalaisen paikkakunnan keskipisteenä on ollut kirkko.
Ne eivät ole vain uskonnollisia ilmiöitä. Ne ovat osa yhteistä muistia, jonka varaan tämä yhteiskunta on rakentunut.
Joskus tuntuu siltä, että Suomessa uskonto ja kulttuuri halutaan erottaa toisistaan tavalla, joka ei vastaa todellisuutta. Kristinusko ei ole ollut vain yksi vaikutteista suomalaisessa historiassa, vaan yksi niistä keskeisistä lähteistä, joista käsityksemme ihmisarvosta, lähimmäisenrakkaudesta, vastuusta, armosta, sivistyksestä ja yhteisöllisyydestä ovat vuosisatojen aikana muotoutuneet. Sitä ei tarvitse pitää ongelmana eikä sitä tarvitse peitellä.
Yksi asia tässä keskustelussa kuitenkin hämmästyttää minua erityisesti. Julkisuudessa syntyy toisinaan mielikuva, että suomalaisia kristillisiä perinteitä pitäisi häivyttää ennen kaikkea maahanmuuttajien vuoksi. Mutta kun keskustelua seuraa tarkemmin, huomaa nopeasti jotain varsin erikoista: useimmiten vaatimukset Suvivirren poistamisesta, joulujuhlien muuttamisesta tai kristillisten symbolien häivyttämisestä eivät tule uusilta suomalaisilta, vaan suomalaisilta itseltään.
Tässä kohtaa maalaispojalla loppuu välillä ymmärrys.
Olen tavannut monia eri taustoista tulevia ihmisiä, jotka suhtautuvat suomalaisiin perinteisiin paljon luontevammin kuin me itse. He ymmärtävät, että jokaisella maalla on oma historiansa, kulttuurinsa, symbolinsa ja juhlapäivänsä. He eivät odota, että suomalaiset luopuvat niistä. Päinvastoin. Moni pitää itsestään selvänä, että uuteen maahan tullessa tutustutaan myös sen kulttuuriin ja historiaan.
Siksi keskustelu tuntuu toisinaan nurinkuriselta. Ikään kuin yrittäisimme itse vakuuttaa toisille, ettei omalla historiallamme enää ole merkitystä. Että juuri meidän pitäisi olla ainoa kansa, joka suhtautuu epäluuloisesti omiin juuriinsa.
En usko, että aidosti moniarvoinen tai monikulttuurinen yhteiskunta rakentuu näin. Moninaisuus ei tarkoita sitä, että vahvin kulttuuri tekee itsensä näkymättömäksi. Se tarkoittaa sitä, että erilaiset kulttuurit voivat kohdata toisensa rehellisesti ja omana itsenään. Sitä varten myös suomalaisella kulttuurilla täytyy olla lupa olla olemassa.
Suomi on historiallisesti kristillinen maa. Sen näkee historiassamme, juhlissamme, lainsäädännön kehityksessä, arvoissamme ja jopa lipussamme. Risti Suomen lipussa ei ole sattumaa. Se on muistutus siitä kulttuurisesta ja historiallisesta perustasta, jonka päälle yhteiskuntamme on rakentunut. Tämän toteaminen ei ole kannanotto ketään vastaan. Se on yksinkertaisesti historian tunnustamista.
Minulle sivistys ei ole sitä, että ihminen irrottautuu juuristaan. Sivistys on sitä, että tuntee omat juurensa niin hyvin, ettei niitä tarvitse pelätä. Vahvuus ei synny tyhjyydestä vaan identiteetistä. Ja juuri siksi vahva identiteetti tekee ihmisestä avoimen, ei sulkeutunutta.
Mitä enemmän tätä ajattelen, sitä enemmän uskon, että yhteiskunnan todellinen kypsyys näkyy siinä, kykeneekö se samaan aikaan säilyttämään oman muistinsa ja kuuntelemaan uusia ääniä. Nämä eivät ole toisiaan poissulkevia asioita. Päinvastoin.
Jos emme itse arvosta omaa historiaamme, perinteitämme ja niitä arvoja, joiden varaan tämä yhteiskunta on rakentunut, on vaikea ymmärtää, miksi kukaan muukaan niitä arvostaisi. Ja juuri siksi pidän tärkeänä, että uskallamme puhua suomalaisesta kristillisestä kulttuuriperinnöstä avoimesti ja ilman häpeää. Ei siksi, että se olisi muita vastaan, vaan siksi, että se on osa sitä, mitä olemme.
Vasta silloin, kun seisomme turvallisesti omilla juurillamme, pystymme todella kuulemaan myös toisen tarinan. Silloin erilaisuus ei näyttäydy uhkana, vaan mahdollisuutena ymmärtää maailmaa hieman syvemmin. Ja juuri siinä näen sekä sivistyksen että aidon moninaisuuden ytimen.