Vahvat perheet rakentavat vahvan yhteiskunnan

Mitä enemmän pohdin Suomen tulevaisuutta matkallani kohti vuoden 2027 eduskuntavaaleja, sitä useammin olen päätynyt saman kysymyksen äärelle: mikä oikeasti ja lopulta pitää yhteiskunnan koossa?

Julkisessa keskustelussa puhutaan paljon taloudesta, työllisyydestä, turvallisuudesta, velkaantumisesta, koulutuksesta ja sosiaali- ja terveyspalveluista. Ne ovat kaikki isoja ja tärkeitä kysymyksiä. Silti liian harvoin pysähdymme pohtimaan sitä, mistä yhteiskunnan tärkein pääoma todella syntyy. Mistä syntyy luottamus? Mistä syntyy vastuu toisista ihmisistä? Mistä syntyy kokemus siitä, että ihminen kuuluu johonkin itseään suurempaan? En tiedä yhtäkään, missä vastaus löytyy virastosta, lakikirjasta tai poliittisesta ohjelmasta. Useimmiten vastaus löytyy kodeista, perheistä ja yhteisöistä.

Juuri näitä kysymyksiä pohtiessani olen perehtynyt myös Kristillisdemokraattien perhepoliittiseen ohjelmaan. Huomaan löytäväni siitä paljon samoja ajatuksia, jotka ovat nousseet esiin oman elämäni, työni ja arvomaailmani kautta. En kuitenkaan ajattele perhepolitiikkaa ensisijaisesti puolueohjelmien tai hallinnollisten rakenteiden näkökulmasta. Ajattelen sitä ihmisenä ihmisten näkökulmasta.

Perhepolitiikka ei ole minulle vain yksi politiikan sektori muiden joukossa. Tarkemmin sanoen nyt puhutaan  ihmisarvosta, yhteisöllisyydestä ja siitä, millaista Suomea rakennamme tuleville sukupolville. Ehkä siksi aihe koskettaa minua myös hyvin henkilökohtaisesti.

Olen viiden lapsen isä - neljä omaa ja yksi lain kautta - ja kolmen lapsenlapsen ukki. Lisäksi elämäni varrella rinnallani on kulkenut useita kasvattilapsia. Olen saanut nähdä elämää vanhemman, isovanhemman, kasvattajan ja rinnalla kulkijan näkökulmasta.

Samalla minulla on ollut vahva kosketuspinta perheiden arkeen etnisen vähemmistökulttuurini kautta, mutta myös sosiaali- ja terveysalan, seurakuntatyön sekä diakoniatyön kautta. Näissä erilaisissa tehtävissä olen saanut kohdata ihmisiä heidän elämänsä ilon hetkissä, mutta myös silloin, kun elämä on ollut kaikkein hauraimmillaan. Mutta olen saanut myös nähdä, kuinka turvallinen koti voi kantaa ihmistä läpi vaikeidenkin vaiheiden. Olen nähnyt myös sen, mitä tapahtuu silloin, kun ihminen jää yksin.

Näiden kokemusten kautta olen tullut yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että perhe ei ole vain paikka, jossa ihmiset asuvat yhdessä. Perhe on paikka, jossa yhteiskunta rakentuu joka päivä uudelleen.

Perhe on ensimmäinen yhteisö, jossa lapsi oppii luottamaan toisiin ihmisiin. Siellä opitaan jakamaan, välittämään, kantamaan vastuuta, pyytämään anteeksi ja antamaan anteeksi. Nämä eivät ole vain yksityisiä taitoja. Ne ovat koko yhteiskunnan toiminnan perusedellytyksiä.

Siksi väitän, että perhepolitiikka on paljon enemmän kuin lapsilisiä, palveluita tai verotusta. Perhepolitiikka on luottamuspolitiikkaa. Se on turvallisuuspolitiikkaa. Se on mielenterveyspolitiikkaa. Se on tulevaisuuspolitiikkaa. Yhteiskunta ei voi hyvin, jos sen perheet eivät voi hyvin.

Kristillinen ihmiskäsitys muistuttaa meitä siitä, että ihminen ei ole ensisijaisesti suorittaja, kuluttaja tai taloudellinen yksikkö. Jokainen ihminen on ainutlaatuinen Jumalan luoma yksilö, jonka arvo ei riipu hänen asemastaan, tuloistaan, terveydestään tai suorituskyvystään. ja tämä ihmisarvo kuuluu yhtä lailla  syntymättömälle kuin vastasyntyneelle lapselle, ruuhkavuosia elävälle vanhemmalle, yksinhuoltajalle, työelämän paineiden keskellä kamppailevalle isälle, uupuneelle äidille sekä elämänsä ehtoopuolella olevalle ikäihmiselle.

Romanikulttuurissa olen puolestani oppinut arvostamaan sukupolvien välistä yhteyttä. Lapsia ei kasvateta irrallaan yhteisöstä, vaan osana sukupolvien ketjua. Isovanhemmilla, suvulla ja yhteisöllä on oma tärkeä tehtävänsä lapsen kasvussa. Tässä on viisautta, jota myös suomalainen yhteiskunta tarvitsee uudelleen ja enemmän. Liian usein yhteiskunnallinen keskustelu jakaa ihmiset erilaisiin ryhmiin: lapsiin, nuoriin, työikäisiin ja ikäihmisiin. Todellisuudessa tarvitsemme toisiamme.

Lapsissa elää tulevaisuus. Nuorissa tämän hetken mahdollisuudet. Ikäihmisissä yhteiskunnan muisti ja viisaus. Vahva yhteiskunta rakentuu sukupolvien välisestä yhteydestä, ei niiden erottamisesta toisistaan. Siksi haluan nähdä enemmän yhteisöllisyyttä, enemmän sukupolvien kohtaamista ja enemmän tukea perheille jo ennen kuin ongelmat kasvavat kriiseiksi.

Perheiden tukeminen alkaa paljon ennen lastensuojelua. Se alkaa neuvolasta. Se alkaa perhekeskuksesta. Se alkaa siitä, että vanhempi uskaltaa pyytää apua ajoissa ja saa sitä ilman leimautumisen pelkoa. Haluan vahvistaa neuvoloiden, perhekeskusten ja matalan kynnyksen perhepalveluiden asemaa. Haluan, että vanhempien uupumus tunnistetaan ajoissa, että lapsiperheiden kotipalvelut ovat aidosti saatavilla ja että yksinhuoltajat saavat tarvitsemansa tuen. Jokainen ajoissa autettu perhe on samalla investointi lasten hyvinvointiin, mielenterveyteen ja tulevaisuuteen.

Samalla meidän on uskallettava puhua enemmän myös isyydestä. Olen erilaisten töideni kautta keskustellut monien isien kanssa, joilta on viranomaisten tai äidin toimesta riistetty mahdollisuus lapsiensa arkeen. 

Liian moni isä kokee eron jälkeen menettäneensä tavallisen arjen lastensa kanssa. En tarkoita tilanteita, joissa lapsen turvallisuus vaatii rajoituksia. Tarkoitan tilanteita, joissa lapsi hyötyisi molempien vanhempien läsnäolosta, mutta ristiriidat, pitkät prosessit tai puutteellinen tuki ovat rakentaneet etäisyyttä, joita vielä viranomaiset pitävät yllä.

Itse katson asiaa enemmän lapsen oikeuden näkökulmasta. Lapsella on oikeus turvalliseen suhteeseen sekä äitiinsä että isäänsä aina silloin, kun se on lapsen edun mukaista. Samalla meidän on tunnustettava, että myös vanhemmilla on syvä tarve ja oikeus olla mukana lastensa elämässä ja lapsella syvä tarve ja subjektiivinen oikeus vanhempiinsa - lapselle isä ja äiti ovat aina isä ja äiti joitakin poikkeuksia lukuunottamatta.

Tarvitsemme enemmän perheasioiden sovittelua, enemmän tukea yhteisvanhemmuuteen sekä enemmän palveluita miehille. Liian moni mies jää yksin erojen, mielenterveyden haasteiden tai vanhemmuuden paineiden kanssa. Miesten tukeminen ei ole pois naisilta eikä naisten turvallisuuden vahvistaminen ei ole pois miehiltä. Kun tuemme vanhempia, tuemme samalla lapsia.

Perheestä puhuttaessa meidän on uskallettava puhua myös lähisuhdeväkivallasta. Turvallinen koti ei ole itsestäänselvyys kaikille. Siksi tarvitsemme vahvempaa ennaltaehkäisyä, enemmän matalan kynnyksen apua, toimivia turvakotipalveluita sekä tukea niin väkivallan uhreille kuin niillekin, jotka tarvitsevat apua käyttäytymisensä muuttamiseen.

Yksi pysäyttävimmistä kokemuksistani liittyy eritoten romanilasten sijaishuollon jälkihuoltoon.

Pääsin aikanaan keskustelemaan nuorten kanssa heidän kokemuksistaan. Keskustelujen aikana kävi ilmi, että yllättävän harva tiesi kunnolla, mitä jälkihuolto tarkoittaa, mitä oikeuksia hänellä oli tai millaista tukea hänen olisi ollut mahdollista saada. Moni kertoi jääneensä täysi-ikäistyttyään käytännössä yksin. Lastensuojelun asiakkuus oli päättynyt, mutta elämä oli vasta alkamassa. Monillakaan ei ollut aidosti ketään aikuista "vanhempaa", joka olisi neuvonut, opettanut, kuunnellut ... Se pysäytti minut.

Useimmilla nuorilla on ympärillään vanhempia, sukulaisia tai muita läheisiä vielä pitkään aikuisuuden kynnyksen jälkeen. Monella sijaishuollosta itsenäistyvällä nuorella tällaista turvaverkkoa ei kuitenkaan ole. Siksi jälkihuollon on oltava muutakin kuin lakisääteinen palvelu. Sen on oltava aitoa rinnalla kulkemista hyödyntämällä esimerkiksi kolmasta sektoria.

Samalla meidän on uskallettava arvioida avoimesti myös sitä, toteutuvatko romanilasten kulttuuriset oikeudet, identiteetin säilyminen ja yhteys omaan yhteisöön riittävän hyvin sijaishuollossa ja samaan hengenvetoon toteutuuko heidän kohdallaan hyvä hoito ja huolenpito, jota ei yksistään kulttuuristen tekijöiden täyttyessä toteuteta.

Lopulta perhepolitiikassa ei ole kyse vain etuuksista, rakenteista tai palveluista. Kyse on siitä, millaista ihmisyyttä yhteiskunta haluaa puolustaa. Minä uskon yhteiskuntaan, jossa lapset saavat kasvaa turvassa. Yhteiskuntaan, jossa vanhemmat eivät jää yksin. Yhteiskuntaan, jossa isovanhempien viisaudelle on edelleen paikka. Yhteiskuntaan, jossa jokaisen ihmisen ihmisarvo tunnustetaan elämän kaikissa vaiheissa. Vahvat perheet eivät synny käskemällä. Mutta viisas yhteiskunta voi luoda olosuhteet, joissa perheiden on mahdollista voida hyvin. Ja kun perheet voivat hyvin, myös Suomi voi hyvin.