STEA-rahoitusta pitää uudistaa – mutta ei poliittisella haulikolla

STEA-rahoituksesta on syntynyt poikkeuksellisen kova keskustelu -  https://www.hs.fi/politiikka/art-2000012096080.html -  Enkä ihmettele sitä. Kyse ei ole vain järjestöjen rahasta, vaan siitä, millaisena näemme kansalaisyhteiskunnan, heikoimmassa asemassa olevien ihmisten äänen ja julkisen rahan vastuun.

Sanon heti alkuun selvästi: STEA-rahoitusta pitää ja tulee arvioida kriittisesti. Julkinen raha ei voi olla automaatti. Kriteereitä pitää tiukentaa, vaikuttavuutta pitää vaatia ja rahoituksen kohdentumista pitää uskaltaa katsoa myös epämukavista kulmista.

Tiedän järjestötyön sisältä, että kentällä on paljon hyvää, mutta myös melkoista klappia. On päällekkäisyyttä, raskaita rakenteita, hankehallintoa, kustannuskehittämisen tarvetta ja varmasti myös sellaisia tehtäviä, joiden yhteiskunnallinen hyöty pitää arvioida nykyistä rehellisemmin. Myös niin sanottuja suojatyöpaikkamaisia rakenteita pitää voida tarkastella - joissakin kohdin olen itsekin aidosti miettinyt, että millä perusteella joku henkilö on valittu ko. tehtävään. Jo pienellä pinnan raaputtamisella näkyy, että hyväveli-järjestelmä on monessa se tekijä sen sijaan että ihmisen osaaminen olisi se vaikuttavin tekijä. Ja kyllä tätä löytyy isolla kädellä myös romanijärjestöistä mutta tätä samaa löytyy myös julkiselta puolelta aina eduskuntaa ja edustajien avustajia myöden.

Mutta tästä ei saa seurata, että koko järjestökenttää pitäisi käsitellä ikään kuin poliittisena ongelmana. Jos hullunkiilto silmissä ajamme alas kolmannen sektorin, uskallan väittää, että valtiolle nouse hiki otsalle jo muutaman päivän päästä; kuka hoitaa tämän kaiken, minkä kolmas sektori hoiti.

Liian yksisilmäinen tai puoluepoliittinen ajojahti, jolta osa perussuomalaisten ulostuloista on näyttänyt, voi johtaa siihen, että lapsi heitetään pesuveden mukana ikkunasta ulos. Jos rahoitusta leikataan niin, että samalla kaatuu matalan kynnyksen apu, neuvonta, vertaistuki, etsivä työ ja niiden ihmisten ääni, joita järjestelmä ei muuten kuule tai näe, lasku tulee myöhemmin takaisin entistä kalliimpana. Sanon tämän vääntäen ratakiskosta, että kustannustehokkaampaa on rakentaa aita kuilun reunalle kuin sairaala rotkon pohjalle.

Järjestötyö ei ole pelkkää kahvinkeittämistä eikä myöskään pelkkää vaikuttamista. Parhaimmillaan se on juuri sitä väliin menevää työtä, jota julkinen järjestelmä ei aina osaa tehdä: ihminen kohdataan ennen kuin hän romahtaa, yksinäinen löydetään ennen kuin yksinäisyydestä tulee kriisi, perhe saa tukea ennen kuin ongelma siirtyy raskaampiin palveluihin, ja pitkäaikaissairaan, vammaisen, päihdeongelmaisen, mielenterveyskuntoutujan tai vähemmistöön kuuluvan ääni pääsee mukaan päätöksentekoon.

On myös ymmärrettävä, että järjestötyö perustuu yhteiskunta-aktiivisuuteen. On aivan normaalia, että järjestöissä työskentelee ihmisiä, joilla on arvoja, näkemyksiä ja halu vaikuttaa yhteiskuntaan. Se ei vielä tee järjestöstä ongelmaa. Ongelma syntyy, jos julkisella rahalla rahoitetaan puoluepoliittista kampanjointia, ideologisia päämääriä tai toimintaa, jonka hyötyä ihmisille ei pystytä osoittamaan.

Tässä keskustelussa pitäisi samalla uskaltaa puhua myös seurakuntien ja kirkkojen tekemästä työstä rehellisesti. Evankelis-luterilainen kirkko hoitaa monia yhteiskunnallisesti tärkeitä tehtäviä ja saa valtionrahoitusta lakisääteisiin yhteiskunnallisiin tehtäviin, kuten hautaustoimeen, väestökirjanpitoon sekä kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden rakennusten ja irtaimiston ylläpitoon. Tätä ei pidä vähätellä. Samalla on kuitenkin kysyttävä, mikä on kirkon omaa hengellistä ja diakonista perustehtävää, mikä on yhteiskunnan vastuuta ja mitä julkisella rahalla lopulta edistetään. Kirkonkin rakenteissa on varmasti kustannustehokkuuden, työnjaon ja agendojen läpinäkyvyyden näkökulmasta tarkasteltavaa. Julkisilla varoilla toimivan kirkon ei pidä olla minkään ulkopuolisen järjestön, puoluepoliittisen virtauksen tai ideologisen agendan jatke — oli kyse Setasta, jostakin muusta järjestöstä tai mistä tahansa muusta vaikuttajatahosta. Sen tehtävän, rahan käytön ja arvopohjan pitää kestää avoin arviointi.

Samalla nostaisin vahvasti esiin vapaat kristilliset suunnat ja seurakunnat. Tiedän yli 30 vuoden kokemuksella, että niissä tehdään valtava määrä lapsi-, nuoriso-, perhe- ja ikäihmisten hyvinvointiin vaikuttavaa matalan kynnyksen työtä, sielunhoitoa, ruoka-apua, kohtaavaa diakoniaa ja arjen kannattelua usein ilman pysyvää julkista perusrahoitusta — pelkästään jäsentensä lahjojen, kolehtien, vapaaehtoisten ajan ja hyvän sydämen varassa. Tätä työtä yhteiskunta käyttää kyllä mielellään hyväksi silloin, kun ihmisiä ohjataan seurakuntien avun, yhteisön tai tuen piiriin. Mutta milloin tämä tunnustetaan muutenkin kuin käytännön hätävarana? Milloin huomataan, että vapaaehtoiset seurakuntayhteisöt tuottavat sosiaalista luottamusta, ehkäisevät yksinäisyyttä ja kantavat ihmisiä tilanteissa, joissa julkinen järjestelmä on jo liian hidas, liian ruuhkainen tai liian kaukana?

Siksi tarvitaan parempi linja kuin joko-tai-ajattelu.

Minun linjani on tämä: rahoitus pitää suunnata sinne, missä ihminen todella kohdataan, missä työ ehkäisee raskaampia ongelmia ja missä tulokset voidaan osoittaa. Samalla pitää säilyttää kansalaisyhteiskunnan kyky nostaa esiin epäkohtia, puolustaa heikoimpia ja tuoda päätöksentekoon sellaista tietoa, jota virastoissa ei aina nähdä.

Julkista rahaa pitää käyttää viisaammin. Mutta viisaus ei ole sama asia kuin kovuus. Viisaus on sitä, että erotetaan tarpeellinen turhasta, vaikuttava näennäisestä ja aito auttaminen organisaatioiden itsetarkoituksellisesta ylläpitämisestä.

Kun arki painaa, päätösten pitää kantaa. Se koskee myös järjestörahoitusta.