Anteeksianto vapauttaa – mutta kuka uskaltaa avata vankilan oven?

Onko meidän helpompi pyytää anteeksi menneiden sukupolvien virheitä kuin kohdata ne ihmiset, joiden kanssa välit ovat rikkoutunet? Tämä kysymys on pyörinyt mielessäni helluntaiherätyksessä käynnistetyn anteeksipyyntöprosessin myötä. Pidän prosessia tärkeänä ja tarpeellisena. Silti en pääse eroon ajatuksesta, että voimme päätyä järjestämään historiallisen anteeksipyynnön samalla, kun tämän päivän selvittämättömät ristiriidat makaavat seurakuntien ja kristillisten järjestöjen kokouspöydillä.

Olen elämäni aikana joutunut sekä antamaan että pyytämään anteeksi. Kumpikaan ei ole ollut aina helppoa. Erityisen vaikeaa on silloin, kun haavat ovat edelleen auki ja ihmiset, joiden kanssa asiat pitäisi selvittää, istuvat yhä samoissa kokouspöydissä. Joskus jopa hengellisen aseman ja arvovallan suojassa.

En kirjoita tästä ulkopuolisena arvostelijana. Myös omassa elämässäni on keskeneräisiä asioita, joiden selvittäminen edellyttäisi seurakuntien vanhimmistojen, kristillisten järjestöjen johtoryhmien tai hallitusten halua tulla vastaan ja istua samaan pöytään. Tiedän, miltä tuntuu, kun sovinnosta voidaan puhua äärettömän kauniisti - mutta puhelin ei soi, kutsua yhteiseen pöytään ei kuulu ja keskeneräiset asiat jäävät elämään omaa elämäänsä - nousee väkisinkin oksennus kurkkuun. 

Anteeksianto on mielestäni yksi kristillisen uskon suurimmista lahjoista. Parhaimmillaan se vapauttaa sekä vangin että vangitsijan. Mutta anteeksianto ei ole hengellinen pyyhekumi, jolla tapahtunut voidaan pyyhkiä pois. Eikä se ole myöskään vapautuskortti, jonka jälkeen väärin toimineen ei tarvitse enää vastata tekojensa seurauksista. 

Jos anteeksianto julistetaan niin korkealta, ettei se enää yllä ihmisen arkeen, olemme ehkä onnistuneet teologiassa mutta epäonnistuneet ihmisyydessä. Tarvitaan radikaalia inhimillisyyttä!

Mitä tapahtuu juhlapuheiden jälkeen?

Kuvittelen mielessäni vuoden 2028 juhannuskonferenssin. Esitetään julkinen anteeksipyyntö, tunnustetaan menneisyyden virheet ja ehkä liikututaan yhdessä. Se voi olla historiallisesti ja hengellisesti merkittävä hetki. Mutta mitä tapahtuu seuraavana maanantaina?

Soittaako joku sille ihmiselle, jonka maine on aikanaan pilattu? Kutsutaanko keskusteluun se entinen työntekijä, joka joutui lähtemään ristiriidan seurauksena? Entä ihminen, joka menetti hengellisen kotinsa tai ystäväpiirinsä ja jonka kokemusta ei koskaan kunnolla kuultu? Vai jatkammeko kuten ennenkin, vain jhieman kevyemmällä omallatunnolla?

Pelkään, että anteeksiannosta voidaan rakentaa niin suuri hengellinen yläkäsite, ettei kenenkään tarvitse enää kohdata sitä ikävää todellisuutta, jonka keskellä ihmiset edelleen elävät. Julkinen anteeksipyyntö voi olla vilpitön ja merkittävä, mutta se ei itsessään korjaa yhtäkään väärää päätöstä, palauta menetettyä mainetta tai ratkaise vuosia jatkunutta ristiriitaa. Pahimmillaan käy niin, että johtajisto kokee päässeensä menneisyyden painolastista, vaikka loukatut ihmiset eivät ole saaneet edes mahdollisuutta kertoa, mitä heille tapahtui. Silloin anteeksipyynnöstä tulee helposti enemmän anteeksipyytäjän kuin anteeksipyynnön kohteen prosessi.

Ovatko seurakunnat valmiita kohtaamaan rikotut ihmiset?

Tämä on mielestäni koko hankkeen yksi vakavimmista kysymyksistä. Ovatko seurakunnat ja kristilliset järjestöt todella valmiita kohtaamaan ihmisiä, joita niiden toiminnassa on satutettu tai kohdeltu väärin?

Anteeksipyyntö voi avata vuosia vaiettuja kokemuksia. Joku on joutunut kantamaan häpeää, toinen epäoikeudenmukaisuuden tunnetta ja kolmas kokemusta siitä, ettei hänen ihmisarvollaan ollut merkitystä silloin, kun yhteisön maine tai johtajan asema oli vaakalaudalla.

Miten näihin ihmisiin suhtaudutaan, jos he uskaltavat tulla kertomaan kokemuksistaan? Onko vastassa kuunteleva ihminen vai puolustusasemiin vetäytyvä johtoryhmä? Aloitetaanko tapahtumien selvittäminen vai etsitäänkö ensimmäiseksi vanha pöytäkirja, jolla todistellaan päätösten olleen asianmukaisia?

Entä miten pastoreita, vanhimmistoja, hallituksia ja järjestöjen johtoa valmistetaan tällaisiin kohtaamisiin? Annetaanko heille koulutusta hengellisen väkivallan tunnistamiseen, vaikeiden ristiriitojen käsittelyyn ja puolueettomaan sovitteluun? Onko olemassa turvallinen menettely, jossa myös johtajien toiminta voidaan arvioida ilman, että asian esille nostanut joutuu uudelleen epäilyjen ja painostuksen kohteeksi? Nämä eivät ole sivuseikkoja. Ne ratkaisevat, kuinka uskottavaksi anteeksipyyntö lopulta muodostuu.

Pahinta olisi rohkaista rikottuja ihmisiä avaamaan haavansa ja jättää heidät sen jälkeen yksin. Silloin anteeksipyyntö ei paranna, vaan repii vereslihalla olevat haavat uudelleen auki.

Todellinen vastuunotto voi tarkoittaa myös epämiellyttäviä tekoja. Jos ihmisestä on levitetty väärää tietoa, se pitää oikaista. Jos päätös osoittautuu epäoikeudenmukaiseksi, on selvitettävä, mitä voidaan korjata. Jos on aiheutettu taloudellista vahinkoa, myös sen hyvittäminen on otettava vakavasti. Pelkkä anteeksipyyntö ei saa muodostua halvimmaksi mahdolliseksi tavaksi päästä eroon vastuusta.

Jos Villessä on vikaa, voi sitä olla Kallessakin

Haluan olla tässä myös rehellinen. Harvoin sota on täysin yksipuolista. Jos vikaa on Villessä, sitä saattaa löytyä myös Kallesta. Ihmiset loukkaavat toisiaan tahattomasti ja tahallaan, tulkitsevat tilanteita väärin, puolustavat itseään ja tekevät huonoja päätöksiä. Minäkään en ole tästä vapaa. Vuosien varrella olen joutunut tarkastelemaan myös omaa toimintaani ja kysymään, missä olisin voinut toimia viisaammin. Sovintoa ei rakenneta pelkästään osoittamalla toisen virheitä.

Mutta tässä on olennainen ero: vaikka molemmilla olisi osuutensa ristiriitaan, molemmilla ei välttämättä ole samaa valtaa tai mahdollisuutta korjata tapahtunutta. Jos toinen istuu johtajan tuolilla, tekee päätökset ja määrittelee, kuka saa tulla kuulluksi, hän ei ole samassa asemassa sen kanssa, joka on menettänyt tehtävänsä, yhteisönsä tai vaikutusmahdollisuutensa.

Ajattelen, että vallan tuolilla istuvalla on erityinen velvollisuus ottaa ensimmäinen askel sovintoon. Ei siksi, että johtaja olisi automaattisesti syyllinen kaikkeen, vaan siksi, että suurempi valta tarkoittaa suurempaa vastuuta.

Jeesus antaa tähän pysäyttävän opetuksen. Matteuksen evankeliumissa (5:23–24) hän kehottaa jättämään lahjan alttarille ja menemään ensin sopimaan veljen kanssa, jos tietää tällä olevan jotakin itseään vastaan. Jeesus ei neuvo odottamaan, että toinen osapuoli ensin tunnustaa omat virheensä.

Profeetta Hesekielin 34. luvussa Jumala puolestaan nuhtelee paimenia, jotka ovat kyllä huolehtineet itsestään mutta jättäneet heikot vahvistamatta ja haavoittuneet hoitamatta. Vastuu asetetaan niille, joille ihmisten hyvinvointi oli uskottu.

Tässä on mielestäni hengellisen johtajuuden vakava opetus. Paimenen tehtävä ei ole ensisijaisesti suojella omaa asemaansa vaan huolehtia ihmisistä. Myös silloin, kun ihminen on pettynyt, vihainen, vaikea tai eri mieltä. Ja joskus juuri siinä hetkessä, kun johtajan tekisi mieli puolustaa omaa oikeassa olemistaan, pitäisi uskaltaa kysyä: mitä minä voisin korjata värintekemäni?

Raha, valta ja siveettömyys – hengellisen elämän vaietut ongelmat

Olen vuosien varrella nähnyt, kuinka hengellisissä yhteisöissä ja kristillisissä järjestöissä ristiriitojen taustalta löytyy usein kolme vanhaa tuttavaa: raha, valta ja siveettömyys. Ne eivät selitä kaikkia rikkoutumisia, mutta niiden ympärille kietoutuu paljon sellaista, mistä on vaikea puhua ääneen.

Rahankäytöstä syntyy kiistoja, vallasta pidetään kiinni ja seksuaaliseen moraalittomuuteen tai rajojen rikkomiseen liittyviä asioita saatetaan yrittää peitellä yhteisön maineen suojelemiseksi. Joskus ihmisen kokemus mitätöidään, joskus hänet leimataan hankalaksi ja joskus ongelma katoaa näennäisesti sillä, että ihminen itse poistuu yhteisöstä arvoristiriidan vuoksi.

On tietenkin liian helppoa syyttää kaikesta seurakuntaa tai järjestöä. Organisaatioilla on vastuunsa, mutta niiden nimissä toimivat aina ihmiset. Päätöksillä on tekijänsä. Joku esitti, joku kannatti, joku hyväksyi ja joku vaikeni. Siksi myös anteeksipyynnön on ulotuttava organisaatioiden nimien taakse. Ei julkisen syyllisten etsimisen vuoksi, vaan siksi, että vastuu ei saa kadota hallituksen pöytäkirjan tai yhteisön maineen taakse.

Samalla on pidettävä kiinni oikeudenmukaisuudesta. Kaikki syytökset eivät ole tosia, jokainen loukkaantuminen ei johdu väärinkäytöksestä eikä jokainen vaikea johtamispäätös ole hengellistä väkivaltaa. Myös syytetyllä on oikeus tulla kuulluksi. Mutta tätä periaatetta ei saa käyttää tekosyynä siihen, ettei mitään tarvitse selvittää. Totuus ei ole uhka terveelle yhteisölle. Sen sijaan totuuden pelkääminen kertoo usein enemmän yhteisön toimintakulttuurista kuin sen ongelmista puhunut ihminen.

Armo ei ole oikeudenmukaisuuden vastakohta

Diakoniatyössä olen oppinut, ettei kärsivää ihmistä auteta ensisijaisesti selittämällä hänen kipuaan, vaan pysähtymällä hänen rinnalleen. Sama periaate koskee mielestäni myös hengellisten yhteisöjen rikkoutuneita ihmissuhteita. Jos ihminen kertoo tulleensa kohdelluksi väärin, ensimmäisen vastauksen ei pitäisi olla puolustuspuhe organisaation puolesta. Ensin on kuunneltava. Selvitettävä, mitä tapahtui, ja kannettava vastuu siitä, mikä osoittautuu vääräksi.

Eikä vastuun kantaminen tarkoita vain yksittäistä lausetta: "Olemme pahoillamme, jos joku on loukkaantunut." Tuollainen ilmaus voi kuulostaa anteeksipyynnöltä, vaikka todellisuudessa vastuu siirtyy kuulijan kokemukseen. Aito anteeksipyyntö tunnistaa teon, ei vain sen aiheuttamaa mielipahaa.

Anteeksiantoa ei myöskään voi määrätä. Ihmisellä on oikeus antaa anteeksi omassa tahdissaan, eikä sovinto velvoita palaamaan suhteeseen, jossa luottamus tai turvallisuus on menetetty. Samalla haluan puolustaa myös väärin toimineen ihmisarvoa. Ihminen voi tehdä vakavia virheitä olematta yhtä kuin pahin tekonsa. Meillä kaikilla on tingimätön ihmisarvo. Syyllisyyden tunnustaminen ei saa tarkoittaa elinikäistä häpeärangaistusta. Siinäkin tarvitaan armoa, vastuunkantoa ja mahdollisuutta muuttua.

Minulle kristillisen anteeksiannon syvin merkitys löytyy ristiltä. Siellä armo ei vähättele pahuutta eikä ohita totuutta. Se ottaa synnin vakavasti mutta avaa mahdollisuuden uuteen elämään. Siksi ajattelen, että armo, joka ei uskalla kohdata totuutta, muuttuu helposti väärintekijän suojaksi. Oikeudenmukaisuus ilman armoa puolestaan voi jättää ihmisen loppuiäkseen kiinni menneisyyteensä. Tarvitsemme molempia.

Sovinnon ensimmäinen askel voidaan ottaa jo tänään

Toivon sydämestäni, että helluntaiherätyksen anteeksipyyntöprosessi onnistuu. Että se ei jää historialliseksi julistukseksi vaan synnyttää myös tämän päivän seurakuntiin ja kristillisiin järjestöihin rohkeutta selvittää keskeneräisiä asioita. Että vanhimmistoissa, johtoryhmissä ja hallituksissa uskalletaan kysyä paitsi sitä, mitä ennen on tapahtunut, myös sitä, mitä meidän pitäisi korjata nyt.

Tiedän, ettei jokainen rikkoutunut suhde eheydy eikä jokaista menetystä voida hyvittää. Kaikkia ristiriitoja ei myöskään voida ratkaista kahdenkeskisellä keskustelulla. Joskus tarvitaan riippumatonta selvitystä, ulkopuolista sovittelua tai pitkää luottamuksen uudelleenrakentamista. Mutta sen pitäisi olla selvää, ettei vastuun kantamista voi ulkoistaa tulevaisuudessa järjestettävälle tilaisuudelle.

Myös minä haluan olla valmis tarkastelemaan omaa osuuttani, tunnustamaan virheeni ja kohtaamaan ne ihmiset, joiden kanssa asiat ovat jääneet kesken. Samaa rohkeutta odotan niiltä, joille on uskottu valtaa ja vastuuta.

Vuoden 2028 juhannuskonferenssia ei tarvitse odottaa. Joskus ensimmäinen askel on puhelu: "Voisimmeko vihdoin istua saman pöydän ääreen ja puhua siitä, mitä meille tapahtui?" Monen kohdalla puhelinnumerokin on jo valmiiksi tallessa. Vankilan ovesta voi pitää kuinka kauniita puheita tahansa. Mutta jonkun on lopulta uskallettava kääntää avainta.