Yhdenvertaisuus mitataan arjessa — ei juhlapuheissa 

Sanon heti alkuun jotain, mikä voi ärsyttää sekä oikealla että vasemmalla: minusta suomalainen tasa-arvokeskustelu - jota populistinen äärioikeistosiipi viljelee - on usein liian helppoa. Liian usein siinä etsitään nopeaa syyllisiä, valitaan oma leiri ja toistetaan tuttuja lauseita, joka uppoaa jo valmiiksi närkästyneeseen kuin kuuma veitsi voihin. Yksi puhuu arvoista, toinen rakenteista, kolmas yksilön vastuusta. Mutta liian harvoin pysähdymme kysymään, mitä yhdenvertaisuus tarkoittaa tavallisen ihmisen arjessa — silloin kun lapsi jää koulussa yksin, nuori ei löydä suuntaa, työnhakijan nimi sulkee oven, vammainen ihminen joutuu selittämään olemassaoloaan tai vanhus jätetään digipalvelun taakse ilman ihmistä.inua ei kiinnosta tasa-arvopolitiikka, joka jää iskulauseeksi. Eikä minua kiinnosta myöskään sellainen keskustelu, jossa ihmiset typistetään ryhmiinsä ja asetetaan toisiaan vastaan. Minua kiinnostaa se, kantaako yhteiskunta silloin, kun arki painaa.

Tänään vuorossa oli  KD:n tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusohjelmaa ennen kaikkea tästä näkökulmasta: näkyykö siinä ihminen? Ei vain ryhmän jäsenenä, ei vain palvelun käyttäjänä, ei vain kustannuksena, ei vain ongelmana, vaan kokonaisena ihmisenä.

Minulle yhdenvertaisuus ei tarkoita sitä, että kaikista tehdään samanlaisia. Se tarkoittaa sitä, että jokaisen ihmisarvo tunnustetaan myös silloin, kun elämäntilanne, tausta, ikä, sukupuoli, perhetilanne, vamma, nimi tai kieli tekee tiestä vaikeamman kuin toisilla. Ja juuri tässä kohtaa politiikka mitataan. Ei siinä, mitä sanomme juhlapuheissa. Vaan siinä, avaammeko ovia vai annammeko niiden sulkeutua.

Ihmisarvo ei saa jäädä periaatteeksi paperille

On helppoa sanoa, että jokainen on arvokas. Vaikeampaa on tehdä päätöksiä, joissa tämä todella näkyy. Ihmisarvo konkretisoituu siinä, saako lapsi tarvitsemansa tuen koulussa ennen kuin vaikeudet kasautuvat. Se näkyy siinä, pääseekö nuori kiinni opiskeluun ja työhön, vaikka hänen taustansa ei olisi valmiiksi vahva. Se näkyy siinä, kohdellaanko työnhakijaa osaamisen perusteella vai jääkö ovi kiinni jo nimen, iän, vamman, perhetilanteen tai etnisen taustan vuoksi. Se näkyy siinä, saako ikäihminen apua kasvotusten vai jätetäänkö hänet yksin digipalvelujen taakse.

Olen nähnyt työssäni ja elämässäni tilanteita, joissa arki menee rikki hyvin konkreettisista syistä. Ihminen ei löydä oikeaa palvelua. Perhe väsyy ennen kuin apu tulee. Nuori alkaa kadota koulupolulta, eikä kukaan tartu asiaan ajoissa. Työnhakija törmää ennakkoluuloihin, joita ei sanota ääneen mutta jotka näkyvät lopputuloksessa. Vanhus ei jaksa taistella järjestelmän kanssa. Silloin yhdenvertaisuus ei ole enää teoreettinen kysymys. Se on kysymys siitä, kantaako yhteiskunta vai ei. Minulle politiikan pitää vastata tähän yksinkertaisesti: apu ajoissa, nuorille suunta, osaamiselle ovet auki.

Koulutus ratkaisee enemmän kuin usein ymmärrämme

Koulutus on yksi vahvimmista yhdenvertaisuuden mittareista. Lapsen tausta ei saa olla hänen tulevaisuutensa raja. Tämä on minulle henkilökohtaisesti tärkeä asia - ellei jopa elämä ja kuoleman kysymys - mutta kysymys on myös yhteiskunnan kannalta aivan keskeinen. Se on sitä taloudellisesta näkökulmasta, kestävän kehityksen näkökulmasta sekä ihmisarvon näkökulmasta.

KD:n ohjelmassa korostetaan, että koulutuksen mahdollisuudet on taattava yhdenvertaisesti kaikille ikäryhmille. Ohjelmassa nostetaan esiin myös erilaiset oppijat, riittävät opiskeluhuollon palvelut, koulukiusaamiseen puuttuminen ja se, ettei lasten ja nuorten valintoja saa sitoa sukupuoleen tai ennalta määrättyihin odotuksiin. Nämä eivät ole pieniä asioita. Ne ovat niitä kohtia, joissa tulevaisuus joko avautuu tai sulkeutuu.

Olen kahdessa omassa ylemmän korkeakoulun tutkimuksessani tutkinut yhden aliedustetun ryhmän (romanitaustaisten) henkilöiden ammattikorkeakoulupolkuja Suomessa. Siinä aiheessa näkyy hyvin laajempi kysymys: kuka saa tuntea kuuluvansa kouluun, opintoihin ja yhteiskuntaan? Kenelle sanotaan ääneen tai rivien välissä, että tämä tie ei ehkä ole sinua varten? Ja kuka saa rinnalleen ihmisen, joka sanoo: kyllä, tämäkin polku voi olla sinun? Uskalla unelma, se on oikeasti mahdollista myös sinulle!

Yhdenvertaisuus koulutuksessa ei toteudu vain sillä, että ovi on muodollisesti auki. Sen pitää tarkoittaa myös sitä, että lapsi ja nuori saa tukea siirtymävaiheissa. Peruskoulusta toiselle asteelle. Toiselta asteelta korkeakouluun. Opinnoista työelämään. Juuri näissä kohdissa moni putoaa. Jos lapsista ja nuoristamme tulee melko pitkältäkin takamatkalta tasavertaiseen "kilpailuun". 

Tarvitsemme kouluissa varhaista tukea, toimivaa opinto-ohjausta, kiusaamiseen nopeaa puuttumista ja aikuisia, jotka eivät luovuta nuoren kohdalla. Tarvitsemme myös mentorointia niille nuorille, joiden lähipiirissä ei ole valmiiksi korkeakoulutettuja ihmisiä tai vahvoja työelämäverkostoja. Tämä koskee romaninuoria, maahanmuuttajataustaisia nuoria, pienituloisten perheiden lapsia ja monia aivan tavallisia suomalaisia nuoria, joiden elämässä kukaan ei ole vielä sanonut: sinulla on mahdollisuus. Lapsen tausta ei saa määrätä hänen unelmaansa.

Työelämässä yhdenvertaisuus mitataan ovella

Työelämä on toinen suuri testi. Siellä nähdään nopeasti, jääkö yhdenvertaisuus puheeksi vai muuttuuko se käytännöksi. KD:n ohjelmassa todetaan, että jokaiselle on taattava yhdenvertainen mahdollisuus hakeutua alalle, jonka kokee omakseen ja joka palvelee yhteiskunnan tarpeita. Valinnoissa soveltuvuuden ja pätevyyden on oltava tärkeimpiä perusteita. Ohjelma nostaa esiin myös samapalkkaisuuden, häirintään puuttumisen, ikäsyrjinnän torjumisen sekä vammaisten ja osatyökykyisten työllistymisen edistämisen. Tämä on juuri sitä konkretiaa, jota Suomi tarvitsee. Nimi ei saa sulkea ovea. Osaamisen pitää avata se.

Tämä koskee etnisiä vähemmistöjä, mutta ei vain heitä. Se koskee ikääntyvää työnhakijaa, joka leimataan liian vanhaksi. Se koskee osatyökykyistä ihmistä, jonka osaamista ei nähdä vamman tai sairauden takaa. Se koskee nuorta, joka ei saa ensimmäistä mahdollisuutta, koska kokemusta ei vielä ole. Se koskee perheellistä ihmistä, jonka sitoutumista epäillään. Se koskee ihmistä, jonka elämäntilanne ei sovi työnantajan kapeaan oletukseen "ihanteellisesta työntekijästä".

Työelämän yhdenvertaisuutta ei ratkaista pelkillä kampanjoilla. Tarvitsemme käytännön toimia. Anonyymiä rekrytointia voidaan hyödyntää siellä, missä se auttaa vähentämään ennakkoluulojen vaikutusta valinnan alkuvaiheessa. Työnantajille pitää tarjota parempaa tukea osatyökykyisten työllistämiseen. Työolosuhteiden järjestelytuen kaltaiset mahdollisuudet on tehtävä tunnetummiksi. Nuorille pitää rakentaa reittejä ensimmäiseen työpaikkaan. Vähemmistöihin kuuluvien työllistymisessä tarvitaan asennemuutoksen lisäksi suoraa työnantajayhteistyötä, harjoittelumahdollisuuksia, mentorointia ja osaamisen näkyväksi tekemistä. Kaikki työkyky ja osaaminen pitää saada käyttöön  reilusti. Ei meillä yhteiskuntana ole varaa pitää ihmisiä reservissä odottamassa kelpaamista, vai onko?

Perheiden tukeminen on myös tasa-arvopolitiikkaa

Tasa-arvosta puhuttaessa perhe jää joskus oudosti sivuun, vaikka juuri perheessä moni yhteiskunnan kysymys muuttuu arjeksi. Työajat, hoiva, lasten koulunkäynti, talous, jaksaminen, palvelut ja läheiset ihmissuhteet eivät ole irrallisia asioita. Ne muodostavat ihmisen todellisen elämän. Perheet ovat koko yhteiskunnan perusyksiköitä. 

Yhteiskunta ei kaadu ensin palatseissa vaan kodeissa. Kun perheiden ostovoima, luottamus ja arjen turva murenevat, murenee lopulta myös valtion kantokyky. Historiassa tämä näkyy eri tavoin: rahatalouksissa inflaationa ja ostovoiman romahtamisena, toisissa yhteiskunnissa huollon, työnjaon, luottamuksen ja turvallisuuden pettämisenä. 

KD:n ohjelmassa korostetaan perheen merkitystä ensimmäisenä yhteisönä sekä lasten edun ensisijaisuutta perhepoliittisissa ratkaisuissa. Ohjelma nostaa esiin työn ja perhe-elämän yhteensovittamisen, hoivavastuun tasa-arvoisemman jakautumisen, perheiden erilaiset tilanteet sekä raskaussyrjintään puuttumisen.

Tämä on tärkeää. Perhepolitiikka ei saa olla vain malliperheiden politiikkaa. Perheiden arki on monenlaista. On kahden vanhemman perheitä, yksinhuoltajia, uusperheitä, sijais- ja kasvattilapsiperheitä, omaishoitotilanteita, eroperheitä, opiskelijaperheitä ja perheitä, joissa arki on raskasta mutta rakkaus vahvaa.

Olen itse ison perheen isä ja ukki. Minulle perhe ei ole teoriakäsite. Se on elettyä elämää, vastuuta, iloa, väsymystä, huolta ja sitoutumista. Olen nähnyt myös läheltä, ettei perhe tarvitse vain juhlapuheita arvostuksesta. Perhe tarvitsee tukea silloin, kun arki on raskas.

Siksi perhepolitiikan pitää olla joustavaa. Työn ja perheen yhteensovittamista pitää helpottaa, jos se on mahdollista. Perheellisten opiskelijoiden tilanteet pitää huomioida paremmin. Vanhemmuutta pitää tukea ajoissa, ei vasta sitten, kun ongelmat ovat muuttuneet kriisiksi. Erotilanteissa lapsen etu pitää ottaa vakavasti, eikä lasta saa jättää aikuisten riitojen väliin. Vahva Suomi rakentuu läheltä. Perheitä ei vahvisteta juhlapuheilla, vaan ajoissa tulevalla tuella.

Miehet, pojat ja tasa-arvon vaikeat kysymykset

Tasa-arvokeskustelussa pitää uskaltaa puhua myös pojista ja miehistä. Ei vastakkainasettelun vuoksi, vaan siksi, että todelliset ongelmat pitää tunnistaa.

KD:n ohjelmassa nostetaan esiin miesten lyhyempi eliniänodote, miesten korkea sydän- ja verisuonitauti-, itsemurha-, tapaturma- ja alkoholikuolleisuus sekä tarve vahvistaa miesten ennaltaehkäiseviä sote-palveluja. Ohjelmassa todetaan myös, että koulupudokkaista suuri osa on poikia ja miehillä on aliedustus korkeakouluissa. Nämä ovat asioita, joista pitää puhua vakavasti.

Jos poika alkaa pudota koulusta, siihen pitää puuttua aikaisin. Jos mies ei hakeudu ajoissa hoitoon, palvelujen pitää osata tavoittaa hänet paremmin. Jos nuori mies ajautuu väkivaltaan, päihteisiin tai yksinäisyyteen, kyse ei ole vain yksilön epäonnistumisesta. Se on myös yhteiskunnan hälytysmerkki.

Tasa-arvo ei tarkoita sitä, että toisen ryhmän ongelmat mitätöidään toisen ryhmän ongelmien vuoksi. Naisten kokema lähisuhdeväkivalta on vakava ongelma. Nuorten miesten syrjäytyminen, katuväkivalta ja pahoinvointi ovat vakavia ongelmia. Molempiin pitää puuttua. Väkivallan ehkäisevä kasvatus, mielenterveyden tuki, päihdepalvelut, turvalliset koulut ja toimiva nuorisotyö ovat tässä aivan keskeisiä. Politiikan pitää kestää todellisuuden monimutkaisuus. Kaikki ei mahdu yhteen iskulauseeseen.

Ikäihmiset, vammaiset ja osatyökykyiset eivät saa jäädä sivuun

Yhdenvertaisuuden uskottavuus mitataan erityisesti siinä, miten kohtelemme niitä, joiden ääni ei aina kuulu voimakkaimmin. KD:n ohjelmassa painotetaan vanhusten, vammaisten ja osatyökykyisten ihmisarvon puolustamista. Esteettömyys on huomioitava kaavoituksessa, rakentamisessa ja palveluissa. Tämä on tahtotilakysymys. Digisyrjintään on puututtava huolehtimalla riittävästä määrästä henkilökohtaisia ja kasvokkain tapahtuvia palveluja, neuvontaa ja koulutusta. 

Tämä on minulle erittäin tärkeä kohta. Digipalvelut voivat olla hyödyllisiä, mutta ne eivät saa muuttua uudeksi portinvartijaksi. Jos ihminen ei osaa, jaksa tai pysty käyttämään digipalvelua, hänellä pitää silti olla oikeus saada apua. Ihmistä ei saa rangaista siitä, ettei hän sovi järjestelmän tekniseen oletukseen.

Ikäihmisten kohdalla tämä on erityisen tärkeää. Moni vanhus pärjää pitkään kotona, jos apu on oikea-aikaista, palvelut ovat selkeitä ja joku ihminen todella tuntee hänen tilanteensa. Sama koskee vammaisia ja osatyökykyisiä ihmisiä. Tavoitteena ei saa olla vain selviytyminen, vaan mahdollisimman hyvä elämä, osallisuus ja arvokas kohtelu.

Tässä tarvitaan omalääkäri- ja omatiimimalleja, kotiin vietävää tukea, esteettömiä palveluja, palveluohjausta ja järjestöjen sekä seurakuntien vahvaa kumppanuutta. Kaikkea ei ratkaista uudella rahalla. Paljon ratkaistaan sillä, että nykyiset rahat käytetään viisaammin: autetaan ajoissa, vähennetään pompottelua ja rakennetaan palvelut ihmisen eikä organisaation ympärille. Kalleinta on se, että ihminen kohdataan vasta kriisissä. Helpompi ja kustannustehokkaampaa on rakentaa aita kuilun reunalle kuin sairaala rotkon pohjalle.

Vähemmistöistä pitää puhua yhteisen Suomen näkökulmasta

KD:n ohjelmassa käsitellään myös kieli- ja etnisiä vähemmistöjä, maahanmuuttajia sekä rasismin torjumista. Romanien kohdalla ohjelma nostaa esiin oman kielen ja kulttuurin, kulttuurin tuntemisen merkityksen ennakkoluulojen vähentämisessä, romanilasten koulunkäynnin tukemisen peruskoulusta ammattiopintoihin sekä asennemuutoksen tarpeen romanien työllistymisessä. On varmaan sanomattakin selvää, että tämä on minulle läheinen aihe, olenhan tehnyt asioiden eteen menestyksekkääsi töitä liki 20 vuotta. Mutta haluan sanoa sen selvästi: tämä ei ole vain romanien asia. Tämä on Suomen asia.

Romanien kohdalla näkyvät usein samat kysymykset, jotka koskevat muitakin: koulutus, työ, palveluihin luottaminen, ennakkoluulot, osallisuus ja reilu kohtelu. Kun järjestelmä toimii myös niiden kohdalla, joilla on eniten esteitä, se toimii paremmin kaikille. En aja erivapauksia. Ajan sitä, että sama arki ja sama arvo koskevat kaikkia.

Rasismiin pitää puuttua vakavasti ja välittömästi. Ei siksi, että se olisi poliittisesti muodikas lause, vaan siksi, että rasismi rikkoo luottamusta, kaventaa ihmisten mahdollisuuksia ja tekee Suomesta heikomman. Jos lapsi oppii jo varhain, että hänen taustansa tekee hänestä vähemmän toivotun, kyse ei ole vain yksittäisestä loukkauksesta. Se on viesti kuulumattomuudesta. Sellaista viestiä yhteiskunnan ei pidä koskaan vahvistaa.

Samalla meidän pitää pystyä puhumaan vähemmistöistä ilman, että ihminen typistetään vain ryhmänsä edustajaksi. Ihminen on enemmän kuin taustansa. Tämä on tärkeää myös minulle henkilökohtaisesti. En halua politiikkaa, jossa ihmiset suljetaan omiin lokeroihinsa ja puhutaan heidän puolestaan ylhäältä. Haluan politiikkaa, jossa ihminen nähdään kokonaisena: perheenjäsenenä, työntekijänä, opiskelijana, kansalaisena, naapurina, vastuunkantajana ja yhteisen Suomen rakentajana. IHMISENÄ!

Maahanmuutto, kotoutuminen ja yhteinen vastuu

Yhdenvertaisuus ei tarkoita rajattomuutta eikä sitä, että yhteiskunnan pelisäännöistä luovutaan. Päinvastoin. Yhdenvertaisuus tarvitsee yhteisiä sääntöjä, kieltä, osallisuutta ja vastuuta.

KD:n ohjelmassa korostetaan kotoutumisen onnistumista, riittävää kieli- ja kotoutumiskoulutusta sekä arjen yhteyksiä kantaväestöön. Segregaatiota on ehkäistävä, ja samalla on turvattava erityisesti heikommassa asemassa olevien ryhmien, kuten naisten, vammaisten, kidutettujen, luku- ja kirjoitustaidottomien sekä iäkkäiden maahanmuuttajien, kotoutuminen. Tämä on järkevää ja vastuullista politiikkaa.

Kotoutuminen ei saa tarkoittaa ihmisen jättämistä yksin viranomaislomakkeiden ja kielikurssien varaan. Se tarvitsee työtä, koulutusta, kieltä, naapuruutta, harrastuksia, seurakuntia, järjestöjä ja arjen kohtaamisia. Samalla Suomeen muuttavan pitää saada selkeä käsitys suomalaisesta yhteiskunnasta, lainsäädännöstä, oikeuksista ja velvollisuuksista. Tarvitaan prosesseja, jotka vievät ihmisiä eteenpäin. Yhteinen Suomi ei synny itsestään. Se rakennetaan arjessa.

Minun linjani: sama arki, sama arvo, yhteinen Suomi

Tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuspolitiikka menee helposti kahteen ojaan. Toisessa siitä tulee kovaa vastakkainasettelua, jossa ihmiset jaetaan ryhmiin ja ryhmät asetetaan toisiaan vastaan. Nyt poliittinen ilmasto näyttää vahvasti juurikin tältä. Toisessa siitä tulee taas niin pehmeää juhlapuhetta, jossa kaikki ovat samaa mieltä niin kauan kuin ei tarvitse tehdä mitään konkreettista. Minä en halua kumpaakaan.

Haluan puhua yhdenvertaisuudesta arjen kielellä. Pääseekö lapsi kouluun turvallisesti? Saako nuori tukea ennen kuin hän putoaa? Ratkaiseeko työhaussa osaaminen vai ennakkoluulo? Saako vanhus apua ihmiseltä eikä vain järjestelmältä? Onko vammaisella ihmisellä todellinen mahdollisuus opiskella, tehdä työtä ja elää omannäköistään elämää? Voiko romaninuori, maahanmuuttajataustainen nuori tai pienituloisen perheen lapsi ajatella, että myös korkeakoulu, työelämä ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen kuuluvat hänelle?

Näissä kysymyksissä ihmisarvo lakkaa olemasta periaate ja muuttuu käytännöksi.

Siksi on uskallettava sanoa myös tämä: jos vaadimme ihmisiltä vahvempaa kiinnittymistä yhteiseen Suomeen — ja meidän tuleekin vaatia — meidän on annettava siihen myös todelliset mahdollisuudet. Ei voi vaatia osallisuutta, jos ihminen työnnetään jatkuvasti sivuun. Ei voi vaatia kouluttautumista, jos polku katkeaa jo matkan alussa mataliin odotuksiin. Ei voi vaatia työllistymistä, jos työnhaussa pitää ensin todistaa, ettei ole väärän niminen, väärän näköinen, liian nuori, liian vanha tai muuten vääränlainen. Kotoutuminen, osallisuus ja vastuu eivät synny tyhjästä. Ne syntyvät siitä, että ihmisellä on reitti kouluun, työhön, yhteisöön ja luottamukseen, ilman jatkuvaa taistelua omasta kelpaamisestaan.

Minun poliittinen kompassini on tässä selkeä. Päätöksiä pitää arvioida kolmella kysymyksellä: onko tämä taloudellisesti järkevää, onko tämä kestävää tuleville sukupolville ja kohteleeko tämä ihmistä arvokkaasti?

Jos vastaus viimeiseen on ei, päätös ei ole riittävän hyvä.

Yhdenvertaisuus ei ole sitä, että kaikilla on sama lähtöviiva paperilla. Se on sitä, että yhteiskunta tunnistaa todelliset esteet ja purkaa niitä viisaasti. Se ei tarkoita vastuusta vapauttamista, vaan mahdollisuuden antamista. Se ei tarkoita erivapauksia, vaan reiluutta. Se ei tarkoita ihmisten lokeroimista, vaan sitä, että jokainen nähdään kokonaisena ihmisenä.

Kun arki painaa, päätösten pitää kantaa. Ja juuri siksi yhdenvertaisuus kuuluu politiikan ytimeen.