Kun ulossulkeminen sai nimen – ja minä uuden vastuun

Tänään @Value Leader -koulutuksessa yksi sana pysäytti minut: ostrakismi, joka tarkoittaa sosiaalista ulossulkemista aina savustamiseen asti.

Joskus se voi olla jopa vaikeammin tunnistettavaa kuin avoin kiusaaminen, koska mitään dramaattista ei välttämättä tapahdu. Sinua ei haukuta. Sinulle ei ehkä sanota mitään suoraan pahaa. Sinut vain ohitetaan. Puheenvuoroosi ei tartuta. Tietoa ei enää kulje samalla tavalla. Katseet menevät ohi. Et tule kutsutuksi mukaan. Ajatuksesi ei herätä vastakaikua ennen kuin joku toinen sanoo saman.

Yksi tällainen hetki voi olla sattumaa. Toinenkin ehkä. Mutta kun niitä kertyy, pienistä teoista muodostuu suuri viesti: Sinä et kuulu enää tähän joukkoon, etkö tajua erota. Tätä kuunnellessani jokin loksahti tänään kohdalleen.

Olen itse kokenut tilanteita, joissa olen joutunut vakavasti kysymään itseltäni: Kuvittelenko minä tämän? Olenko liian herkkä? Tulkitsenko ihmisiä väärin? Näenkö tarkoituksellisuutta siellä, missä on vain sattumaa? Olenko tullut vainoharhaiseksi? Juuri siinä ostrakismin voima taitaa piillä. Se tapahtuu usein niin pieninä tai sellaisina annoksina, että yksittäistä tapahtumaa on vaikea osoittaa. Mutta ihminen alkaa vähitellen tunnistaa kuvion.

Tänään kuitenkin ymmärsin jotakin samalla kertaa melkoisen kipeää, joka nousee ihan lähimenneisyydestä että vapauttavaa: En ollutkaan hullu. Enkä vainoharhainen. Kokemaani on tutkittu maailmalla, vaikkakin Suomessa vähän, ja sillä on nimi. Mutta siihen havahtuminen ei minulle ole riittävä. Heti perään nousi mielessäni paljon vaikeampi kysymys: Jos kerran tiedän, miltä näkymättömäksi tekeminen tuntuu, mitä minä teen, kun näen sitä tapahtuvan toiselle? Siinä kohtaa luento muuttui minulle jälleen arvojohtamisen teoriasta peiliksi.

Hiljaisuuskin käyttää valtaa

Valta ei näy vain titteleissä, johtoryhmissä tai organisaatiokaavioissa. Se näkyy arjen pienissä tilanteissa: siinä, kenen puheenvuoro keskeytetään ja kenen ei. Kenen ajatukseen tartutaan. Ketä kuunnellaan. Keneltä kysytään. Kuka kutsutaan mukaan. Kuka saa tietoa. Ja ehkä kaikkein paljastavimmin siinä, kenet voidaan jättää ulkopuolelle ja muut vain vaikenevat.

Koulutuksessa puhuttiin sosiaalisen dominanssin dynamiikasta, hierarkioista, tietoisesta tietämättömyydestä ja sivustaseuraajan roolista. Ne osuivat yhteen tavalla, joka jäi vaivaamaan minua. Miksi ihminen, joka näkee epäoikeudenmukaisuuden, ei puutu?

Esille tuli, että joskus siksi, ettei  kolmas osapuoli halua joutua itse seuraavaksi ulkopuolelle. Joskus oma asema, turvallisuus tai ryhmään kuuluminen painaa enemmän kuin rohkeus puolustaa toista. Ja joskus ihminen alkaa olla näkemättä sellaista, minkä hän todellisuudessa jo näkee. Mutta silloin hiljaisuuskaan ei enää ole neutraalia vaan se alkaa ylläpitää olemassa olevaa epäsuhtaa.

Työyhteisö myös oppii nopeasti. Se oppii, mistä kannattaa vaieta. Se oppii, kenen kanssa kannattaa olla samaa mieltä. Se oppii, kenen voi ohittaa. Ja pahimmillaan ihmiset oppivat, että jos puolustat ulkopuolelle jätettyä, saatat itse olla seuraava. Siinä vaiheessa olemme jo paljon suuremman kysymyksen äärellä kuin yhden ihmisen kohtelussa. Olemme organisaatiokulttuurin äärellä.

Vaativa ja radikaali inhimillisyys joutuu testiin juuri tässä

Tämä kaikki osui suoraan siihen johtajuusajatteluun, joka taipuu johtajuudessani vaativaksi ja radikaaliksi inhimillisyydeksi. Tänään ymmärsin siitä jotakin lisää. Radikaali inhimillisyys ei tarkoita sitä, että ollaan kaikille mukavia. Vaativa inhimillisyys ei tarkoita vaikeiden asioiden tai konfliktien välttämistä. Joskus asia on juurikin ja täsmälleen päinvastoin. Ihmisarvon puolustaminen saattaa vaatia konfliktin riskin ottamista.

Johtajan kun ei myöskään yksittäisen työntekijän tehtävä ei ole vain kysyä: Olenko minä kohdellut ihmisiä oikein? Paljon vaikeampi kysymys kuuluu: Mitä olen sallinut tapahtua ympärilläni? Ketä kokouksessa ei kuulla? Kenen ajatus ohitetaan? Kuka jää toistuvasti porukan ulkopuolelle? Kuka on hiljentynyt, vaikka ennen puhui? Ja olenko joskus itse nähnyt jotakin, mutta päättänyt olla näkemättä, koska puuttuminen olisi ollut hankalaa ?ja oma pääni olisi saattanut joutua vadille? Tuossa viimeisessä kysymyksessä arvojohtajuus ja arvot yleisesti muuttuu teoriasta käytännöksi.

Tein tänään myös päätöksen

En voi muuttaa kaikkia niitä tilanteita, jotka ovat jo tapahtuneet. Mutta voin päättää, mitä kokemani tekee minulle. En halua enää koskaan olla se ihminen, joka näkee toisen jäävän yksin ja katsoo toiseen suuntaan. Jos näen vallan epäsuhtaa, ulossulkemista, vähättelyä tai ihmisen systemaattista sivuuttamista, haluan uskaltaa kysyä: Mitä tässä tapahtuu? Riippumatta siitä, missä olen; työelämässä. Järjestössä. Romanityössä. Seurakunnassa. Kristillisessä toiminnassa. Missä tahansa yhteisössä, jossa ihmiset toimivat yhdessä.

Sanon tämän tarkoituksella myös itselleni: mikään yhteisö ei ole hyvien arvojensa vuoksi immuuni vallankäytölle, hierarkioille tai ulossulkemiselle. Eivät edes ne yhteisöt, joiden tarkoitus on lähtökohtaisesti hyvä. Ehkä juuri niissä meidän pitäisi olla erityisen tarkkoja. Sillä hienot arvot eivät vielä tee yhteisöstä hyvää. Arvot tulevat näkyviksi siinä, mitä teemme silloin, kun niiden puolustaminen maksaa meille jotakin.

Tässä tullaan lopulta myös luottamukseen. Luottamus ei synny juhlapuheista. Se syntyy kokemuksesta, että minut nähdään, minua kuullaan ja minulla on lupa sanoa myös sellaista, mikä ei miellytä kaikkia. Ja se voi murtua nopeasti, jos sanat ja teot lakkaavat kohtaamasta.

Kun psykologinen turvallisuus katoaa, ihminen alkaa suojella itseään. Hän ei enää kysy: Miten voisin antaa tälle yhteisölle parhaani? Hän alkaa miettiä: Miten selviän tästä joutumatta itse seuraavaksi maalitauluksi? Silloin yhteisö menettää paljon enemmän kuin yhden ihmisen äänen. Se menettää vähitellen rohkeutta, luovuutta, aloitteellisuutta ja ennen kaikkea luottamusta. Ehkä tässä on tämän päivän suurin oivallukseni. Hyvä johtajuus ei ole vain kykyä kuulla niitä, joilla on ääni. Se on kykyä huomata myös se, kuka on hiljentynyt ja kysyä miksi.

Henkilökohtaisesti kokemani ostrakismi opetti minulle jotakin, mitä en olisi itse valinnut oppitunnikseni. Mutta voin valita, mitä teen sillä opetuksella. En halua siirtää kokemaani eteenpäin. Haluan muuttaa sen herkkyydeksi nähdä toinen. Ja kun näen epäsuhdan, haluan uskaltaa puuttua roheasti.

Vaativa inhimillisyys vaatii joskus sitä, että astuu väliin. Radikaali inhimillisyys sitä, että tekee sen myös silloin, kun väliin astuminen maksaa jotakin. Kiitos Value Leader -koulutuksen asiantuntijakouluttajalle kasvatustieteen tohtori Jaana Anglélle tämän päivän erinomaisesta ja pysäyttävästä koulutusluennosta. Sain tänään enemmän kuin uuden käsitteen. Sain nimen kokemalleni, mutta ennen kaikkea uuden vastuun sille, mitä nyt osaan nähdä.