Kun kysymys naisen asemasta seurakunnassa muuttuikin kysymykseksi kutsusta

Muutaman viikon aikana olen syventynyt Sara Saarelan kirjaan Eevasta Juniaan. Olen lukenut sitä hitaasti, alleviivaten ja välillä myös kriittisesti vastaan väittäen ja toisinaan päätäni nyökyttäen ja toistaen huuliltani aamenta. Ajoittain kirja kaikessa kiinnostavuudestaan huolimatta sai minut myös pilkkimään ja nukahdinkin sovalle muutamaan otteeseen. 

Kirjan lisäksi olen kuunnellut pastori Mika Yrjölän noin puolen tunnin opetuksen aiheesta useampaan kertaan ja pohtinut kokonaisuutta suhteessa Raamattuun ja sen opetukseen, eri kirkkokuntien näkemyksiin sekä omaan kulttuuriseen taustaani. Uskon tai oikeastaan näen ja tiedostan, että oma kulttuurinen taustani auttoi minua ehkä keskivertolukijaa paremmin hahmottamaan ja ymmärtämään sisäsyntyisesti monia sellaisia kulttuurisia tekijöitä, joita vain voi ymmärtää kuin sisältä käsin. 

Heti alkuun haluan todeta, että Yrjölän opetus oli yksi parhaimmista  aiheen tiimoilta. Sen vahvuus oli juurikin kiihkottomuudessa. Hän ei ajanut ”käärmettä pyssyn suuhun” eikä pakottanut kuulijaa valmiiseen johtopäätökseen, vaan auttoi tarkastelemaan tekstejä monesta suunnasta, ja antoi kuulijan myös itse oivaltaa asioita, vaikka toikin myös oman näkemyksensä esille. Juuri tällaista keskustelua vaikea aihe tarvitsee; uskallusta katsoa kolikon molempia puolia. 

Ensivaikutelmani kirjasta muuttui matkan varrella

Aluksi oletin, että Saarelan kirjassa on kyse olisi melko tavanomaisesta egalitaarisesta kirjasta, jossa painotetaan Galatalaiskirjeen lausetta siitä, ettei Kristuksessa ole miestä eikä naista, ja tulkitaan Raamattua nykyajan tasa-arvokäsitysten läpi. Näin ei kuitenkaan ollut.

Saarela rakentaa argumenttinsa ennen kaikkea Raamatun kokonaisuudesta, alkukielistä, varhaisen kirkon historiasta sekä juutalaisen ja kreikkalais-roomalaisen maailman tuntemuksesta. Kirjan merkittävä ansio on siinä, että se pakottaa lukijan katsomaan tekstejä juuri sen maailmanajan kautta, jossa ne ovat syntyneet. Tämä nostaa mielestäni kirjan selvästi keskimääräistä korkeammalle tasolle.

Samalla kirjassa näkyy kuitenkin myös melko nopeasti selvä metodinen piirre. Vaikka tekstille on tarjolla useita mahdollisia tulkintoja, kirjoittaja näyttänee lähes poikkeuksetta valinneen hyvin usein sen, joka tukee egalitaarista kokonaisnäkemystä (ehkä luonnollisesti)

Tämä näkyy esimerkiksi Priskan ja Akvilan nimijärjestyksen, Foiben diakonos- ja prostatis-nimitysten, Junian apostoliyhteyden sekä kotiseurakuntien mahdollisen johtajuuden tulkinnassa. Jokainen näistä tulkinnoista on mahdollinen ja hyvin perusteltu. Silti niiden kasaantuessa syntyy vaikutelma, että tutkimuksen suunta on ollut ainakin jossakin määrin tiedossa jo lähtövaiheessa. Rehellisyyden nimissä on myös tunnustettettava, että omakin objektiivisuuteni heitti välillä ns. häränpyllyä. 

Tiedoksi lukijalle, ettei minulla ole ollut asiasta aikaisemmin mielipidettä tai edes selvää näkökulmaa, koska olen kokenut, ettei minulla ole ollut tarpeeksi tietoa, saatikka ymmärrystä asiasta. Elämän todellisuudessa olen kyllä oppinut johtajuutta jonkun verran lukeneena, että yksi pätevä nainen voinee taputtaa mennen tullen kourallisen ”wanna be-johtajamiehiä”.

Tämä Saarelan mieledtäni tietoiselta valinnalta näyttävä suunta ei tee kirjasta kuitenkaan huonoa. Se muistuttaa kuitenkin siitä, ettei laaja lähdeaineisto tai kreikan sanojen käyttäminen tee tulkinnasta automaattisesti puolueetonta. Me kaikki valitsemme, mitä painotamme ja miten yhdistämme yksittäiset havainnot kokonaisuudeksi. Siinä on pitkälti kyse teologiasta: siitä, miten ymmärrämme ja tulkitsemme Raamatun kokonaisuutta.

Naiset eivät olleet sivuhenkilöitä

Kirjan vahvin anti on siinä, että se tekee Uuden testamentin naiset näkyviksi. Se tuo seikkaperäisesti esille sen, etteibät naiset olleet alkuseurakunnassa vain hiljaisia kuulijoita tai käytännön järjestelijöitä. He rukoilivat, profetoivat, opettivat, tukivat lähetystyötä, avasivat kotinsa seurakunnille ja työskentelivät Paavalin rinnalla evankeliumin hyväksi.

Priska osallistui oppineen Apolloksen opettamiseen. Foibea kuvataan seurakunnan diakonina sekä tukijana tai suojelijana. Junia oli nainen, jonka asema apostolien yhteydessä oli huomattava, vaikka ilmauksen tarkasta merkityksestä voidaan edelleen keskustella. Euodia ja Syntyke olivat Paavalin mukaan kamppailleet hänen rinnallaan evankeliumin työssä. Filippoksen tyttäret profetoivat…

Myös Jeesuksen ympärillä oli naisopetuslapsia. He matkustivat hänen mukanaan, tukivat toimintaa varoillaan, kuuntelivat hänen opetustaan ja olivat läsnä sekä ristillä että tyhjällä haudalla. Maria Betanialainen istui Jeesuksen jalkojen juuressa, paikassa, joka kuului oppilaalle. Ylösnousemuksen ensimmäiset todistajat ja sanoman välittäjät olivat naisia.

Tästä ei päästä yli eikä ympäri: naisten hengellistä toimijuutta ei voi typistää näkymättömiin, avustaviin tai ainoastaan kodin sisäisiin tehtäviin. Silti kaikkia kysymyksiä ja mahdolliduuksia ei vieläkään ratkaistu aukottomasti. Absoluuttinen totuus jää ainakin minulle vielä vaiheeseen. Syitä on monia, joista suutin osa nousee minusta itsestäni; pelko ja ymmärtämisen puute. 

Kumulatiiviset argumentit ovat Saarelalla vaikuttavia, mutta siinä on myös oma vaaransa, yksittäisistä havainnoista ei voi vetää suoraan pidempiä johtopäätöksiä kuin ne kestävät ilman tulkintaa. Todellinen jännite säilyy erityisesti seurakunnan vanhimpia, kaitsijoita ja opettamista koskevissa teksteissä. Ensimmäisen Timoteuskirjeen ja Tituksen kirjeen ohjeita ei voi vain sivuuttaa. Toisaalta niitä ei voi myöskään lukea irrallaan siitä, että samaan aikaan Uudessa testamentissa naiset rukoilevat, profetoivat, opettavat ja toimivat Paavalin työtovereina.

Erityisen haastavia kohtia ovat esimerkiksi nämä:

– 1. Tim. 2:12–15: onko kyse kaikkia seurakuntia koskevasta pysyvästä kiellosta vai ainoastaan Efesoksen paikalliseen opetuskriisiin liittyvästä ohjeesta? Jos tai ei, niin miten eroitetaan kyllä yässä muttei tässä?

– 1. Kor. 14:34–35: käsketäänkö kaikkia naisia täydelliseen vaikenemiseen, vaikka samassa kirjeessä he rukoilevat ja profetoivat, vai koskeeko kielto tietynlaista häiritsevää puhetta?

– 1. Kor. 11: korostetaanko pysyvää sukupuolihierarkiaa vai järjestystä, kunniallisuutta ja miehen sekä naisen keskinäistä riippuvuutta?

– 1. Tim. 3: jos ilmaus "yhden vaimon mies" ymmärretään suoraksi sukupuolivaatimukseksi pastori/vanhin, niin miksi sama ilmaus ei sulje naisia myös diakonin tehtävästä? Miksi käskyn vastimus muuttu viran mukaan?

Jos näitä tekstejä luetaan täysin kirjaimellisesti ilman historiallista ja kirjallista yhteyttä, joudumme nopeasti solmuun tai ainakin minun pääni joutuu. Silloin pitäisi samalla johdonmukaisuudella soveltaa myös monia muita Uuden testamentin käytäntöjä.

Johtopäätös tämän suhtern on siis, ettei tulkintaa  voi välttää. Kysymys ei ole siitä, tulkitsemmeko vai emme, vaan siitä, millä periaatteilla tulkitsemme ja annammeko Raamatun eri tekstien valaista toisiaan.
 

Luemmeko asiaa liiaksi länsimaisin silmin?

Tässä kohtaa oma romanitaustani on alkanut vaikuttaa selvästi pohdintaani. Romanikulttuuria kuvataan usein patriarkaaliseksi tai patrisentriseksi, eikä kuvaus ole ollenkaan väärä. Miehillä on näkyvä asema suvun edustajina ja vastuunkantajina. Ja silti kulttuurin sisältä katsottuna todellisuus on huomattavasti moniulotteisempi.

Vahvasti kulttuurini sisällä elävänä ja sen kouluttajana näen samassa yhteisössä elävän vahvan matrisentrinen ulottuvuuden. Äidit ja isoäidit kantavat kulttuuria, siirtävät arvot, kasvattavat seuraavat sukupolvet ja käyttävät usein huomattavaa moraalista sekä käytännöllistä vaikutusvaltaa. Näkyvä auktoriteetti ja todellinen vaikutusvalta eivät aina ole samoissa käsissä. Me, jotka elämme tällaisessa itämaisessa kollektiivisessa kulttuurissa, tiedostamme tämän todellisuuden. Hierarkia ja ihmisten keskinäinen samanarvoisuus voivat siis elää yhtä aikaa. Patriarkaalisuus ja matrisentrisyys voivat olla rinnakkaisia todellisuuksia, eivät välttämättä toistensa vastakohtia. Tämän kautta pystyn erittäin hyvin tiedostamaan länsimaalaisen ajattelun kautta nousevan dilemman. 

En luonnollisestikaan kuitenkaan väitä, että romanikulttuuri ja Raamatun maailma olisivat samoja. Mutta romanikulttuuri voi kuitenkin toimia antropologisena vertailukohtana. Ja näin auttaa näkemään, ettei yhteisöllistä kulttuuria voi ymmärtää vain kysymällä, kenellä oli muodollinen valta.

Myös antiikin juutalaisessa ja kreikkalais-roomalaisessa maailmassa muodollinen rakenne oli usein patriarkaalinen, ja samaan aikaan naiset saattoivat johtaa kotitalouksia, harjoittaa liiketoimintaa, rahoittaa uskonnollista toimintaa, toimia hyväntekijöinä ja käyttää huomattavaa sosiaalista vaikutusvaltaa selä ihan valtaa, joka saattoi olla epäsuoraa.

Ehkä länsimaalaisuus lukee tekstejä liian helposti yksilön oikeuksien, aseman ja muodollisen vallan kautta. Raamatun maailma oli enemmän perheiden, sukujen, liittojen, vastuiden ja yhteisön jatkuvuuden maailma.

Samalla minun on tunnustettava, ettei myöskään oma lukutapani ole täysin neutraali. Minäkin tulkitsen Raamattua oman kasvuni, kokemusteni ja kulttuurisen taustani kautta. Oman linssin tiedostaminen ei tee tulkinnasta arvotonta, mutta sen pitäisi aina tehdä tulkitsijasta nöyrän. Minun ajatukseni/näkökulmani ei ole ainut ja vain oikea. 

Entä pappeus ja johtajuus?

Vanhassa testamentissa leeviläinen pappeus oli rajattu miehille. Samalla Israelissa toimi naisprofeettoja, tuomari ja muita merkittäviä naisjohtajia. Tämä osoittaa ainakin sen, ettei kaikkea hengellistä auktoriteettia tai Jumalan sanan välittämistä rajattu vain miehille, vaikka pappeus olikin tuolloin sukupuoleen ja erityiseen sukuun (leeviläiset) sidottu.

Uuden testamentin seurakuntajohtajuutta ei kuitenkaan voi noin vain rinnasta kuitenkaan leeviläiseen pappeuteen.

• Katolinen ja ortodoksinen kirkko näkevät pappeudessa vahvan sakramentaalisen ja apostoliseen traditioon liittyvän jatkumon.

• Luterilaisuudessa korostetaan kaikkien kastettujen yhteistä pappeutta, vaikka samalla tunnustetaan myös seurakunnan julkinen saarnavirka.

• Reformoiduissa kirkoissa paino on usein seurakuntavirkoja koskevien tekstien normatiivisessa tulkinnassa. 

• Helluntailaisuudessa korostuvat erityisesti Pyhän Hengen kutsu, armolahjat ja seurakunnan tunnistama palvelutehtävä

Eri kirkkokunnat eivät siis ainoastaan anna erilaisia vastauksia. Ne lähtevät liikkeelle osittain eri kysymyksistä: mitä pappeus on, mikä on tradition asema, miten seurakuntavirka määritellään ja miten Hengen kutsu tunnistetaan? Eli ei ole yksinkertaista tämäkään. 
 

Kutsu ei ole perintöoikeus

Tämän lukemisen ja pohdinnan äärellä olen joutunut tarkastelemaan myös tämän päivän seurakuntaelämän käytäntöjä.

Joskus pastorin tehtävä näyttää siirtyvän suvussa ilman perustetta/kutsua. Joskus tehtävään noustaan siksi, että sitä pidetään miehelle kuuluvana, arvostettuna tai tavoiteltavana asemana, vaikka sukupuoli, sukunimi tai edes halu päästä asemaan, eivät vielä ole hengellinen kutsu.

Olen nähnyt miehiä pastorin tehtävässä ilman paimenen sydäntä. Olen nähnyt myös miehiä ja naisia ilman virallista asemaa, joissa näkyy vahvasti paimenuus, hengellinen kypsyys, vastuu ihmisistä ja kyky rakentaa seurakuntaa. Siksi ajatus siitä, että sukupuoli itsessään riittäisi valtuutukseksi hengelliseen johtajuuteen, ei mieledyäni ole raamatullisesti kestävä.

Kutsu ei myöskään ole vain ihmisen oma kokemus siitä, että hän haluaa tehtävään. Terve kutsumus sisältää ainakin Jumalan kutsun, Pyhän Hengen antaman varustuksen, elämässä näkyvän hedelmän ja seurakunnan tunnistaman valtuutuksen.

Haasteellisinta ja surullisinta on nähdä henkilöitä, jotka itsessään kyllä hyviä mutta vääriä henkilöitä väärissä tehtävissä.  
 

Oma ajatteluni on pohdinnan kautta siirtynyt vallasta kutsuun

Tämä kirja ei saanut minua ajattelemaan, että kaikki komplementaariset tulkinnat olisivat mahdottomia. Erityisesti seurakuntavirkoja koskevat tekstit jäävät vakavasti otettaviksi kysymyksiksi. Kirjan vastaukset niihin ovat mahdollisia, mutta eivät kaikilta osin pakottavia. Kirja sai ainakin minut vakuutetttua siitä, ettei sen sisältöä voida vain kuitata pelkäksi egalitaristisen näkemyksen moderniksi tasa-arvoideologiaksi. Se rakentaa vakavasti otettavan raamatullisen, historiallisen ja kielitieteellisen argumenttien kautta paljon enemmän. 

Tulkintaa voi siis tehdä halutessaan molempiin suuntiin, ja tässä on valinnan valta tulkitsijalla.

Matkalla huomasin oman kysymykseni muotoutuvan uudenlaiseksi. En enää kysy ensimmäisenä: Saako nainen olla pastori tai vanhin? Kysyn ennemmin: Kenet Jumala on kutsunut palvelemaan, millä lahjoilla Hän on tämän ihmisen varustanut ja tunnistaako seurakunta kutsun?

Tämänhetkinen näkemykseni on, että seurakunnan palvelutehtävien ensisijainen lähtökohta ei ole sukupuoli, vaan Jumalan kutsu, Pyhän Hengen antama varustus, hengellinen kypsyys ja seurakunnan tunnistama valtuutus.

En esitä näkemystäni tai omaa pohdintaani keskustelun viimeisenä sanana. Tiedostan myös oman tulkintani rajat. Mutta pidän yhä vaikeampana ajatella, että Jumalan antama kutsu ja selvästi näkyvä hengellinen varustus voitaisiin sivuuttaa vain sukupuolen perusteella tai että tehtävään voitaisiin puolestaan nostaa kutsumaton henkilö vain siksi, että hän on mies (tai nainen). 

Ehkä hengellisesti kypsä tapa lähestyä tätäkin aihetta ei ole ensimmäiseksi kysyä: Miten todistan oman leirini oikeaksi? Vaan: Mitä teksti todella sanoo, mitä siinä ei sanota ja missä kohdassa oma tulkintani alkaa?

Minulle Eevasta Juniaan -kirja ei ollut keskustelun viimeinen sana. Se oli kuitenkin tarpeellinen vastalause liian nopeille ja mustavalkoisille vastauksille, joita heitellään ilman pohdintaa tai argumentointia - vähän niin kuin fiilispohjalta tai kuulopuheista opittuna.

Syventyminen tarkemmin aiheeseen pakotti ainakin minut näkemään jälleen, kuinka keskeisiä naiset olivat Jumalan kansan ja alkuseurakunnan elämässä  ja kuinka helposti myöhempi traditio voi/yrittää pienentää heidän todellista merkitystään.

Tässäkin asiassa tarvitaan vähemmän leimoja ja ehdotonta varmuutta, mutta sitäkin enemmän tarkkaa Raamatun tutkimista sekä ennen kaikkea nöyryyttä tunnistaa Jumalan kutsu myös silloin, kun se ei sovi valmiisiin järjestelmiimme.
 

Sivujuonne, joka jäi minua diakonina erityisesti vaivaamaan

Kirjassa avautui myös toinen kysymys, joka voi hyvinkin olla oman herätysliikkeemme seuraavia suuria keskusteluja ja onkin jo: mitä diakonin tehtävä oikeastaan on ja mikä on sen asema seurakunnassa?

Uudessa testamentissa palvelijaa tarkoittavat sanat eivät ole yksiselitteisiä virkanimikkeitä. Sana diakonos voi asiayhteydestä riippuen tarkoittaa yleisesti palvelijaa, evankeliumin työntekijää tai seurakunnan tunnistamaa diakonia. Samalla tekstissä näyttää olevan viitteitä siitä, että diakoneista muodostui jo varhain tunnistettava vastuutehtävä. Foibea ei esimerkiksi kuvata vain satunnaiseksi auttajaksi, vaan Kenkrean seurakunnan diakonokseksi ja monien tukijaksi. Hänen tehtävänsä tarkasta muodosta voidaan keskustella, mutta liian kevyt tulkinta, jossa hän vain sattui auttelemaan muita, ei tee tekstille oikeutta.

Varhaisen kirkon aineisto puolestaan osoittaa, että myös naisdiakoneja tunnettiin. Heidän tehtävänsä vaihtelivat ajan ja paikan mukaan, ja myöhempi kirkollinen kehitys vaikutti siihen, miten heidän asemansa ymmärrettiin. Siksi tästäkään ei voi vetää aivan suoraviivaista linjaa nykyiseen seurakuntavirkaan. Aineisto kuitenkin osoittaa, ettei diakonia ollut vain käytännön puuhastelua varsinaisen hengellisen työn reunalla. Siihen liittyi vastuuta, organidointia, johtamista, ihmisten kohtaamista, opetusta, lähetystyön tukemista ja seurakunnan rakentamista.

Tämä haastaa myös oman herätysliikkeemme kysymään, olemmeko jossakin vaiheessa kaventaneet diakonian pelkäksi avustamiseksi, vaikka Uudessa testamentissa se näyttää kuuluvan seurakunnan perustehtävään. Onko diakoni vain se, joka toteuttaa muiden tekemiä päätöksiä, vai onko kyseessä seurakunnan tunnistama hengellinen palvelutehtävä, jolla on oma kutsunsa, vastuunsa ja valtuutuksensa?

Diakonina tämä kysymys koskettaa minua ja monia muita tämän kutsun kantajia henkilökohtaisesti. Kun keskustelemme pastorin tai vanhimman tehtävästä, meidän pitäisi ehkä samalla tarkastella koko seurakunnan palvelurakennetta uudestaan. Jos johtajuus ymmärretään Kristuksen tavoin palvelemiseksi, diakonia ei sijaitse hengellisen johtajuuden vastakkaisella reunalla, vaan aivan sen ytimessä.

Ehkä tulevaisuudessa joudumme kysymään aiempaa vakavammin:

• Onko diakonia seurakunnan työmuoto vai tunnistettava palveluvirka?
• Miten diakonin kutsu, varustus ja valtuutus tunnistetaan?
• Kuuluuko diakoni mukaan seurakunnan hengelliseen johtamiseen ja yhteiseen päätöksentekoon? Nyt sitä ei sellaisena (haluta) nähdä.
• Miksi tehtävä on monissa yhteisöissä jäänyt pastorin virkaa huomattavasti epäselvemmäksi?

Tämä sivujuonne vahvistaa samalla koko pohdintani ydintä. Sukupuolen tai tittelin lisäksi pitäisi kysyä, mihin Jumala on ihmisen kutsunut, millä lahjoilla hänet on varustettu ja millaisen vastuun seurakunta tunnistaa hänen kannettavakseen. Pastoruus ei ole ainoa hengellinen kutsumus, eikä diakonia ole sen alempiarvoinen apuluokka. Molemmissa on kyse Kristuksen ruumiin palvelemisesta,  erilaisella tehtävällä, mutta saman Herran valtuuttamana.