Mitä jos hyvinvointiyhteiskunnan suurin ongelma ei olekaan vain raha – vaan yksin jääminen?
Elämme kummallista aikaa. Ihmiset ovat jatkuvasti yhteydessä toisiinsa, mutta samaan aikaan yhä useampi kokee olevansa yksin. Meillä on enemmän digitaalisia palveluja kuin koskaan aiemmin, mutta yksinäisyys lisääntyy. Rakennamme tehokkuutta ja tuottavuutta, mutta moni kokee samalla turvattomuutta ja ulkopuolisuutta. Puhumme hyvinvointivaltiosta, mutta liian moni jää näkymättömäksi juuri silloin, kun tarvitsisi yhteisöä eniten.
Olen viime päivinä jälleen perehtynyt KD politiikkaohjelmaan. Nyt oli vuorossa vuoden 2026 Yksinasuvien ohjelma, joka käsittelee yksinasuvia, yhteisöllisyyttä, asumista ja palveluiden saavutettavuutta. Täytyy sanoa heti alkuun, ettei kyse ole lainkaan yksinkertaisesta kokonaisuudesta. Ensimmäisellä lukukerralla ajatuksia tuli paljonkin, mutta mitä enemmän asiaa pohdin, sitä monimutkaisemmaksi kokonaisuus muuttui. Koska kyse ei ole vain asumisesta, asumistuesta tai yksinäisyydestä. Kyse on ihmisarvosta, turvallisuudesta, mielenterveydestä, yhteisöllisyydestä, taloudesta ja lopulta siitä, miten näemme ihmisen osana yhteiskuntaa.
Aihe ei ole itsessään minulle vieras. Toimiessani aikanaan Romano Missio ry toiminnanjohtajana jouduin käymään paljonkin ja hyvin värikkäitä sekä tunnerikkaita keskusteluja asumisesta, yksinäisyydestä, palveluiden saavutettavuudesta ja ihmisten arjen todellisuudesta. Näissä keskusteluissa tuli hyvin näkyväksi se, kuinka helposti järjestelmät rakentuvat "keskivertoihmisen" ympärille, vaikka todellisuus on paljon monimuotoisempi.
Moni yksinasuva kantaa arkeaan hyvin pitkälle yksin, niin taloudellisesti, henkisesti, sosiaalisesti ja joskus ihan käytännönkin selviytymisen tasolla. Silti yhteiskunta toimii edelleen usein oletuksella, että ihmisellä olisi ympärillään joko puoliso, perhe tai muu tukiverkosto, joka auttaa vaikeina hetkinä. Usko tai älä, kaikilla näin ei kuitenkaan ole. Ei ole kaikilla romanitaustaisilla ja pääväestöön kuuluvalla vieläkin harvemmin.
Ymmärrän hyvin asumiseen ja sen ympärillä olevien asioiden talouden realiteetit. Niiden kanssa olen saanut painia johtotehtävissäni eri organisaatioissa vuosien ajan. Ymmärrän myös sen, ettei kaikkea voida ratkaista rahalla eikä yhteiskunta voi loputtomasti kasvattaa menojaan. Silti ajattelen, että myös vaikeiden päätösten kohdalla pitäisi nähdä kuitenkin aina ihminen ensin.
Liian usein keskustelu jää kustannuksiin, tehokkuuteen, suoritteisiin ja järjestelmätason tarkasteluun. Mutta ihmiselle koti ei ole vain menoerä. Se on KOTI. Monelle, etenkin yksinasuvalle, tuttu asuinalue, lähikauppa, seurakunta, naapurit tai vaikka tuttu bussireitti ovat osa turvallisuuden tunnetta ja arjen jatkuvuutta. Siksi ilman harkinnan mahdollisuutta oleva vaatimus muuttaa halvempaan asuntoon ei ole aina vain talouskysymys. Se voi tarkoittaa sen ainoan yhteisön menettämistä, yksinäisyyden lisääntymistä, turvallisuuden tunteen heikkenemistä ja pahimmillaan toimintakyvyn laskua. Näitä vaikutuksia ei aina sanoiteta riittävästi päätöksenteossa. Ja juuri siksi hetkellinen säästö voi myöhemmin näkyä kasvavina sosiaali- ja terveysmenoina.
Työssäni diakonian ja Operaatio Ruokakassin parissa olen nähnyt hyvin konkreettisesti, kuinka monelle pienituloiselle yksinasuvalle asumisen jälkeen elämiseen jäävä osuus ei ole vain pieni – vaan aidosti hälyttävän pieni. Kun vuokra, sähkö, vakuutukset, lääkkeet ja muut arjen peruskulut maksetaan yhden ihmisen tuloista, asumisen osuus kasvaa helposti kohtuuttomaksi. Tämän ehkä ymmärtää vasta sitten, kun näkee ne aidot kyyneleet, kun ei moneen päivään syönyt, koska kaikki rahat menivät asumiseen ja velkoihin. Eikä kauaakaan, kun tämä kierre näkyy toimeentulotuen tarpeena, velkaantumisen kierteenä, jatkuvana epävarmuutena ja leipäjonojen kasvuna. Siksi on perusteltua kysyä, korjaammeko nykyjärjestelmässä enemmän oireita kuin itse rakenteita. Olen oppinut diakonian "syvissä vesissä" yhden asian hyvin konkreettisesti: usein on helpompi rakentaa aita kuilun reunalle kuin sairaala kuilun pohjalle.
Asumistukien jatkuva kasvu kertoo osaltaan siitä, että asumisen hinta on liian korkea. Silti en usko vastakkainasetteluun, jossa vuokranantajat tai yrittäjät nähdään automaattisesti ongelmana. Rakennusten ylläpito maksaa, korjaukset maksavat ja yrittämisen pitää olla kannattavaa. Mutta samalla yhteiskunnan pitäisi pystyä arvioimaan rehellisesti, miten asumisen kustannuksia voidaan hillitä rakenteellisesti ja miten vältetään tilanne, jossa yhä suurempi osa julkisesta rahasta ylläpitää jatkuvasti nousevia vuokratasoja. Tarvitsemme tasapainoa. Asumisen pitää olla ihmisille saavutettavaa, mutta myös kiinteistöjen ylläpidon ja vuokraustoiminnan täytyy säilyä kestävänä.
Ajattelen myös, että yhteisöllisyys nähdään suomalaisessa keskustelussa liian usein "mukavana lisänä", vaikka tutkimukset osoittavat sen olevan yksi hyvinvoinnin keskeisistä tekijöistä. THL tutkimuksissa yksinäisyys on yhdistetty lisääntyneeseen sosiaali- ja terveyspalveluiden käyttöön, turvattomuuteen ja heikompaan hyvinvointiin. WHO puolestaan on nostanut sosiaalisen yhteyden yhdeksi merkittävimmistä terveyteen vaikuttavista tekijöistä. Yhteisöllisyys ei siis ole vain tunneasia. Se on myös kansanterveys-, mielenterveys- ja talouskysymys.
Kun ihmisellä on yhteisö, kokemus kuulumisesta, merkityksellisiä ihmissuhteita ja mahdollisuus osallistua, myös toimintakyky ja kriisinkestävyys vahvistuvat. Pienilläkin asioilla voi olla suuri merkitys ihmiselle, joka kokee olevansa yksin. Tämän vuoksi pidän erittäin tärkeänä, että kulttuuri, liikunta, harrastukset, järjestöt, seurakunnat ja muut matalan kynnyksen kohtaamispaikat nähdään aidosti osana hyvinvointiyhteiskunnan perustaa. Liian usein niistä puhutaan vain menoina, joista voidaan säästää ensimmäisenä.
Olen nähnyt järjestökentällä läheltä, kuinka valtava määrä työtä tehdään usein pienillä resursseilla ja suurella sydämellä. Siksi STEA-leikkauksista käytävässä keskustelussa pitäisi malttaa katsoa pintaa syvemmälle. Toki toimintaa pitää ja tulee arvioida kriittisesti ja päällekkäisyyksiä purkaa, mutta samalla pitäisi ymmärtää, että monessa yhdistyksessä tehdään työtä, joka ehkäisee yksinäisyyttä, syrjäytymistä ja raskaampien palveluiden tarvetta jo ennen kuin ongelmat ehtivät kasvaa suuriksi. Kuka ne hoitaa massiivisten leikkausten jälkeen vai jätetäänkö ihmiset hoitamatta ja odotetaan luonnollista poistumaan.
Me unohdamme helposti, ettei ihminen tarvitse vain palveluja. Hän tarvitsee yhteyttä, osallisuutta, merkityksellisyyttä ja tunnetta siitä, että kuuluu johonkin. Teknologia voi toki helpottaa palveluiden saavutettavuutta ja tukea arkea, mutta sen ei pidä korvata ihmistä. Vanha sanonta pitää tässä hyvin paikkansa: teknologia on hyvä renki mutta huono isäntä. Erityisesti yksinasuville kuulluksi tuleminen, turvallisuuden tunne ja aidot ihmiskontaktit ovat hyvinvoinnin kannalta ratkaisevia. Siksi palveluita ei voida rakentaa kokonaan digitaalisuuden varaan. Tarvitaan edelleen henkilökohtaista palvelua, matalan kynnyksen kohtaamisia ja aitoa vuorovaikutusta myös etäpalveluihin.
Suomalainen yhteiskunta on muuttunut nopeasti – välillä niin nopeasti, että tällainen AC/DC:kin hengästyy. Usein mietin, miten vanhemmat sukupolvet pysyvät tässä vauhdissa mukana. Siinä missä aiemmille sukupolville talkoot, naapuriapu ja yhdistystoiminta olivat luonnollinen osa arkea, nykyiset sukupolvet ovat kasvaneet paljon yksilöllisemmässä, kiireisemmässä ja digitaalisemmassa ympäristössä. Siksi ei ole realistista ajatella, että yhteisöllisyys syntyisi enää automaattisesti samalla tavalla kuin ennen.
Jos yhteiskunta haluaa vahvistaa yhteistä vastuuta, osallistumisesta täytyy tehdä merkityksellistä, näkyvää ja aidosti arvostettua. Asukastoimikunnat, yhteisötilat ja paikallinen toiminta voisivat tarjota tähän konkreettisia mahdollisuuksia. Jos samassa pihapiirissä asuva ikäihminen saa apua kauppareissuun, nuori digitukea ja yksin asuva mahdollisuuden yhteiseen kahvihetkeen, ollaan jo rakentamassa jotain paljon suurempaa kuin vain "asukastoimintaa".
Näiden kysymysten äärellä tarvitaan ennen kaikkea nöyryyttä. Yhteiskunta on monimutkainen ja kompleksinen kokonaisuus, jossa jokainen lisäys, leikkaus ja uudistus vaikuttaa aina johonkin muuhunkin. Siksi päätöksenteossa pitäisi kuulla tutkijoita, asiantuntijoita, järjestöjä, hyvinvointialueita, kuntia, seurakuntia ja ihmisiä, jotka elävät tätä todellisuutta arjessaan.
Täydellisiä ratkaisuja löytyy harvoin. Silti ajattelen, että aina voidaan tehdä jotain. Vaikka alkuperäinen ajatus ei olisi toteutettavissa sellaisenaan, voidaan silti löytää pienempiä ratkaisuja, vaiheittaisia uudistuksia tai uusia tapoja auttaa ihmisiä. Koska vähän on usein enemmän kuin ei mitään.
Minulle yksinasuvien kysymys ei ole vain keskustelua asumisesta tai tuista. Se on kysymys ihmisarvosta, yhteisöllisyydestä, turvallisuudesta ja siitä, millaiseksi hyvinvointiyhteiskunnan ymmärrämme. Yhteiskunta voi olla hetkellisesti tehokas ilman yhteisöllisyyttä. Mutta pitkällä aikavälillä ihminen ei jaksa elää pelkän suorittamisen, tehokkuuden ja jatkuvan epävarmuuden varassa. Siksi tarvitsemme yhteiskuntaa, jossa ihminen kohdataan ihmisenä, yhteisöllisyys nähdään voimavarana ja hyvinvoinnin ymmärretään syntyvän myös kuulumisesta, merkityksellisyydestä ja toivosta.