Kulttuuri ei ole koriste vaan arjen kantava voima

Kun puhumme politiikasta, puhumme usein rahasta, palveluista, veroista, hoitojonoista, kouluista, työpaikoista ja turvallisuudesta. Niistä pitääkin puhua. Mutta jos politiikka näkee ihmisen vain menona, asiakkaana, oppilaana, potilaana tai työnhakijana, jotakin olennaista jää puuttumaan.

Arjen todellisuutta elävinä, uskon, että meille kaikille on päivän selvää, ettei ihminen elä pelkästä järjestelmästä. Ihminen elää myös merkityksestä, kielestä, muistista, tarinoista, uskosta, toivosta, musiikista, taiteesta, perinteistä ja siitä kokemuksesta, että kuuluu johonkin.

Tätä kaikkea kulttuuri on.

Minulle kulttuuri ei ole vain se, mitä tapahtuu juhlapuheissa, konserttisaleissa, näyttämöillä tai museoissa. Kulttuuri on myös sitä, mitä lapsi oppii kodin pöydän ääressä. Se on laulu - kuten sivuvirsi - jonka vanhus muistaa vielä silloin, kun moni muu asia on jo kadonnut. Se on nuoren ensimmäinen rohkeus sanoa ääneen jotakin, mitä ei muuten osaisi sanoittaa. Se on vähemmistön oikeus kertoa oma tarinansa omalla äänellään. Se on yhteinen kieli silloin, kun yhteiskunta alkaa muuten jakautua liian moneen leiriin. Siksi kulttuuripolitiikka ei ole minulle irrallinen pehmeä sivujuonne. Se on kysymys ihmisarvosta, sivistyksestä, mielen hyvinvoinnista, yhteisöllisyydestä ja siitä, millaista Suomea me rakennamme.

Olen matkalla kohti eduskuntavaaleja 2027 ja haluan syventyä viikonlopun kirjoituksissani eri poliittisiin kokonaisuuksiin rauhassa, asia kerrallaan. En halua rakentaa kampanjaa pelkkien iskulauseiden varaan, vaan avata oikeasti sitä, mitä todellisuudessa ajattelen. Kulttuuripolitiikka on yksi niistä teemoista, joissa näkyy hyvin, millaista yhteiskuntaa haluan olla rakentamassa.

Minun lähtökohtani on tämä: kun arki painaa, päätösten pitää kantaa. Myös kulttuuripäätösten.

Kuvituskuva, tekoälyllä tuotettu

Kulttuuri kasvattaa ihmistä kokonaisena

Lapsen kasvu ei tapahdu vain oppikirjoissa, testeissä ja todistuksissa. Lapsi kasvaa myös leikin, kielen, laulujen, satujen, kuvien, liikkeen, käsillä tekemisen, yhteisten kokemusten ja turvallisten aikuisten kautta.

Kun lapsi laulaa, kuuntelee tarinoita, piirtää, tanssii, näyttelee, lukee tai rakentaa jotakin omin käsin, kyse ei ole vain ajanvietteestä. Kyse on ajattelun, tunteiden, kielen, kehon, itsetunnon ja vuorovaikutuksen kehityksestä. Taide ja kulttuuri auttavat lasta ymmärtämään itseään ja maailmaa. Ne antavat sanoja sille, mikä muuten jäisi sisälle.

Tämä on erityisen tärkeää nyt, kun lasten ja nuorten lukutaito, keskittymiskyky, yksinäisyys ja mielen hyvinvointi huolestuttavat monia vanhempia, opettajia ja ammattilaisia. Kulttuurikasvatus ei saa olla ensimmäinen asia, josta leikataan, kun talous kiristyy. Se on osa lapsen kasvun perustaa.

Tuen sitä, että jokaisella lapsella on mahdollisuus vähintään yhteen mieluisaan harrastukseen. Tuen koulujen tilojen parempaa ja kustannustehokkaampaa käyttöä koulupäivän jälkeiseen harrastamiseen. Tuen taiteen perusopetuksen saatavuutta eri puolilla Suomea mahdollisuuksien mukaan. Tuen kirjastoja, lukemista, musiikkia, teatteria, kuvataidetta, käsillä tekemistä ja liikettä osana lapsen ja nuoren arkea.

Tämä ei ole - eikä saa olla - ylimääräinen menoerä. Tämä on ennaltaehkäisyä, kasvatusta ja sivistystä. Lapsen tausta ei saa olla hänen tulevaisuutensa raja. Ei koulutuksessa, ei työelämässä eikä kulttuurissa.

Kulttuuri vahvistaa mielen hyvinvointia

Kulttuurin hyvinvointivaikutuksista puhutaan joskus liian kevyesti, ikään kuin kyse olisi vain siitä, että ihmiselle tulee "hyvä mieli" tai että se on vain "viihdettä". Todellisuudessa kyse on paljon syvemmästä asiasta.

Maailman terveysjärjestö WHO:n laaja katsaus on koonnut tutkimusnäyttöä taiteen, kulttuurin, terveyden ja hyvinvoinnin yhteyksistä. Myös suomalaisessa keskustelussa on viime vuosina vahvistunut ymmärrys siitä, että taide ja kulttuuri tukevat mielen hyvinvointia, sosiaalisia suhteita, toimintakykyä ja ennaltaehkäisevää hyvinvointityötä.

Tätä ei pidä ymmärtää niin, että kulttuuri korvaisi terapiaa, lääkärin työtä, sosiaalipalveluja tai mielenterveyden hoitoa. Ei korvaa. Mutta se voi täydentää niitä ja joskus myös ehkäistä sitä, ettei ihminen joudu raskaampien palvelujen piiriin liian myöhään. Minun ajattelussani tämä liittyy suoraan siihen samaan periaatteeseen, jota olen pitänyt esillä muutenkin: Halvinta ei ole jättää auttamatta. Halvinta on auttaa ajoissa.

Kulttuuri voi olla juuri sitä ajoissa auttamista. Se voi olla nuorelle paikka, jossa hän uskaltaa puhua. Se voi olla ikäihmiselle yhteys muistiin ja toisiin ihmisiin. Se voi olla yksinäiselle syy lähteä kotoa. Se voi olla vähemmistölle kokemus siitä, että oma tarina ei ole häpeä vaan osa yhteistä Suomea. Se voi olla uupuneelle ihmiselle hengähdys, jonka avulla arki jaksaa vielä vähän kantaa.

Tuen kulttuurilähetteen kehittämistä. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että ihminen voidaan ohjata esimerkiksi sote-palveluista, koulusta tai matalan kynnyksen tuesta kulttuuritoiminnan pariin silloin, kun taide, musiikki, kirjoittaminen, teatteri, ryhmätoiminta tai muu kulttuuri voi vahvistaa hänen jaksamistaan, osallisuuttaan ja yhteyttä toisiin ihmisiin.

Tuen myös Kaikukortin kaltaisia malleja. Kaikukortti mahdollistaa maksuttoman osallistumisen kulttuuriin ihmisille ja perheille, joilla ei muuten olisi siihen varaa. Kulttuurin ei pidä olla vain niiden oikeus, joilla on rahaa ostaa lippu. 

Tuen kulttuuritoimijoiden, seurakuntien ja järjestöjen vierailuja palvelutaloihin, kouluihin, kirjastoihin, kohtaamispaikkoihin ja sinne, missä ihmiset jo ovat. Tuen sitä, että hyvinvointialueilla ymmärretään kulttuurin merkitys osana ennaltaehkäisevää työtä, yksinäisyyden vähentämistä ja arjen toimintakyvyn vahvistamista.

Jos joku kysyy, eikö mielenterveyttä pidä hoitaa mielenterveyspalveluilla, vastaan: pitää. Mutta viisas yhteiskunta ei rakenna kaikkea vasta korjaavan hoidon varaan. Tarvitsemme myös niitä arjen rakenteita, jotka pitävät ihmistä kiinni elämässä ennen kuin hän putoaa.

Olen nähnyt kulttuurin voiman käytännössä

Minulle kulttuuri ei ole vain poliittinen teema. Olen itse ollut mukana kulttuurin tekemisessä ja tuottamisessa. Syvä laulu -musikaali toi romanien historiaa, musiikkia ja identiteettiä näyttämölle tavalla, joka ei ollut vain esitys vaan kohtaaminen. Tule nähdyksi -hankkeen kaltaisessa työssä taide ja soveltava teatteri liittyivät nuorten tarinoihin, näkyväksi tulemiseen ja siirtymiin koulutukseen ja työelämään. Kotimaani ompi Suomi -hankkeessa taas romanikulttuuria tuotiin esiin osana suomalaista kulttuuria ja yhteistä historiaa.

Näistä kokemuksista olen oppinut yhden asian: kulttuuri voi tehdä näkyväksi sen, minkä järjestelmä ohittaa. Kun ihminen pääsee kertomaan oman tarinansa, hän ei ole enää pelkkä kohde. Hänestä tulee toimija. Tämä on iso ero. Siksi kulttuuripolitiikassa on kyse myös vallasta: kuka saa näkyä, kuka saa puhua, kuka määrittelee tarinan ja kenen kokemus jää ulkopuolelle.

Kulttuurini on myös osa yhteistä Suomea

Olen romanitaustaisena suomalaisena elänyt kulttuurin rajapinnoilla. Tiedän, miltä tuntuu, kun oma kulttuuri nähdään ulkopuolisuuden, ennakkoluulojen tai ongelmien kautta. Mutta tiedän myös, miten paljon voimaa syntyy, kun kulttuuria ei käytetä muurina vaan siltana.

Suomen romanikulttuuri ei ole irrallinen lisä suomalaisuuteen. Se on osa Suomen historiaa, musiikkia, muistia, hengellisyyttä, selviytymistä, iloa ja yhteistä tarinaa. Samalla haluan sanoa tämän selvästi: en aja erillisyyttä. Ajan yhteistä Suomea. 

Sama arki. Sama arvo. Yhteinen Suomi.

Kulttuuripolitiikassa tämä tarkoittaa, että suomalaista kulttuuriperintöä pitää vaalia, mutta vähemmistökulttuureja ei saa jättää juhlapuheiden koristeeksi. Perinne elää vain, jos sillä on tilaa näkyä, kuulua, kehittyä ja siirtyä nuorille. Oman kulttuurin tunteminen ei heikennä yhteistä Suomea. Parhaimmillaan se vahvistaa sitä. Kun ihminen tietää, mistä tulee, hänen on helpompi kohdata myös toinen.

Tässä kohtaa joku voi kysyä, onko tämä vain romanien asia. Ei ole. Ajan yhteistä Suomea. Romanien kohdalla näkyvät usein samat kysymykset, jotka koskettavat muitakin: koulutus, työ, palveluihin luottaminen, reilu kohtelu ja oikeus tulla nähdyksi kokonaisena ihmisenä. Kun yhteiskunta toimii myös niiden kohdalla, joilla on eniten esteitä, se toimii paremmin kaikille.

Kulttuurin pitää kuulua kaikille

Kulttuuri voi parhaimmillaan luoda yhteisöllisyyttä ja yhdenvertaisuutta. Mutta pahimmillaan se voi myös sulkea ulos. Jos kulttuuri on liian kallista, liian kaukana, liian vaikeasti saavutettavaa tai liian sisäpiirimäistä, se ei palvele koko kansaa. Silloin kulttuurista tulee niiden oikeus, joilla on jo valmiiksi rahaa, verkostoja, itsevarmuutta ja liikkumisen mahdollisuuksia.

Tätä en hyväksy.

Kulttuurin pitää kuulua lapsille, nuorille, perheille, yksinasuville, ikäihmisille, vammaisille ihmisille, pitkäaikaissairaille, vähävaraisille, maahanmuuttajille, romaneille ja kaikille niille, jotka eivät välttämättä ensimmäisenä koe kulttuurilaitoksia omikseen.

Tuen sitä, että kulttuurin saavutettavuutta katsotaan kolmesta suunnasta: fyysisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti. Pääseekö tilaan? Onko osallistuminen kohtuuhintaista? Uskaltaako ihminen tulla mukaan, vaikka ei tunne ketään? Onko kulttuuri viety myös sinne, missä ihmiset jo valmiiksi ovat?

Tarvitsemme kirjastoja, kansalaisopistoja, seurakuntien tiloja, nuorisotiloja, kylätaloja, kulttuurilähetteitä, Kaikukortin kaltaisia malleja, koulujen harrastustoimintaa ja matalan kynnyksen kohtaamispaikkoja. Ihmisen arvo ei saa riippua siitä, osaako hän ostaa oikean lipun, mennä oikeaan paikkaan, tuntea oikeat ihmiset tai käyttää oikeaa digipalvelua. Kulttuurinkin pitää olla ihmistä varten, ei ihmisen kulttuurijärjestelmää varten.

Kulttuuri on myös yksinäisyyden vastavoima

Yksinäisyys ei ratkea vain palvelurakenteilla. Se ratkeaa myös sillä, että ihmisellä on paikka, johon mennä, ihminen, jonka kohdata, ja yhteys, johon liittyä. Näen tässä kulttuurilla, liikunnalla, harrastuksilla, seurakunnilla, järjestöillä ja paikallisilla yhteisöillä on valtava merkitys.

Yhteiskunnan ei pidä pakottaa yhteisöllisyyteen, mutta sen pitää luoda sille mahdollisuuksia. Kaupunkisuunnittelussa, asumisessa, kirjastoissa, kouluissa, palvelutaloissa ja paikallisissa tapahtumissa pitää kysyä: lisääkö tämä kohtaamista vai jättääkö tämä ihmisen yksin?

Tuen matalan kynnyksen kohtaamispaikkoja. Tuen sitä, että kirjastoja ja kouluja käytetään myös yhteisöllisinä tiloina - onhan se jo itsessään kustannustehokasta ja tilojen maksimaalista käyttöä. Tuen seurakuntien, järjestöjen ja kuntien yhteistyötä, koska ne tavoittavat ihmisiä eri tavoin. Tuen yhteisötilojen huomioimista asumisessa ja kaupunkisuunnittelussa. Tuen sitä, että kulttuuri-, liikunta- ja harrastuspalvelut eivät keskity vain sinne, missä ihmisillä on jo valmiiksi mahdollisuuksia.

Jos päätös säästää euroja mutta lisää yksinäisyyttä, se voi tulla myöhemmin erittäin kalliiksi.

Luova työ on työtä

Kulttuurista puhutaan usein kauniisti, mutta kulttuurin tekijöiden arki voi olla epävarmaa. Freelancerit, muusikot, esiintyjät, ohjaajat, kirjoittajat, kuvataiteilijat, ääniteknikot, tuottajat ja tapahtuma-alan ammattilaiset elävät usein keikoista, projekteista ja pätkistä. Jos haluamme elävää kulttuuria, meidän pitää tunnistaa myös luovan työn arvo.

Taiteilija ei elä pelkästä kutsumuksesta. Kulttuurin tekijä tarvitsee palkkansa, sosiaaliturvansa, tekijänoikeutensa, työtilansa ja mahdollisuuden tehdä työtä ilman, että järjestelmä rankaisee epäsäännöllisestä tulosta.

Tuen luovan työn tekijöiden sosiaaliturvan parantamista niin, ettei ihminen putoa työntekijän, yrittäjän, freelancerin ja kevytyrittäjän väliin. Tuen tekijänoikeuksien vahvaa suojaa myös digitaalisessa maailmassa. Tuen sitä, että kunnissa huolehditaan kohtuuhintaisista työskentely-, harjoitus-, esiintymis- ja näyttelytiloista. Tuen keikkatyön vastaanottamisen helpottamista ja sellaista sosiaaliturvaa, jossa työn tekeminen kannattaa aina.

Luova työ ei aina mahdu perinteiseen palkansaajan tai yrittäjän lokeroon. Silti se on työtä, joka tuottaa hyvinvointia, elinvoimaa, matkailua, tapahtumia, paikallista vetovoimaa ja yhteistä sivistystä. Kulttuurilla on itseisarvo, mutta sillä on myös taloudellinen merkitys. Hyvä kulttuuripolitiikka ymmärtää molemmat.

Kirjastot, lukutaito ja lähikulttuuri ovat sivistyksen perusrakenteita

Kirjasto ei ole vain kirjojen lainaamo. Se on monelle lapselle ensimmäinen sivistyksen tila, nuorelle rauhallinen paikka, yksinasuvalle kohtaamispaikka, ikäihmiselle yhteys maailmaan ja maahanmuuttajalle tai vähemmistöön kuuluvalle tie kieleen ja osallisuuteen.

Tuen kirjastoja, koska lukutaito on demokratian ja arjen pärjäämisen perusta. Jos lapsi ei opi lukemaan kunnolla, ongelmat eivät jää äidinkielen tunnille. Ne näkyvät kaikessa oppimisessa, työelämässä, kyvyssä hoitaa omia asioita ja osallistua yhteiskuntaan.

Tuen valtakunnallista e-kirjastoa, mutta en niin, että digitaalisuus korvaisi ihmisen. Digipalvelut voivat lisätä saavutettavuutta, mutta niiden rinnalla pitää säilyä myös kasvokkainen apu ja matalan kynnyksen tila. Kaikki eivät osaa, jaksa tai pysty hoitamaan kaikkea ruudun kautta.

Kirjastot ovat yksi parhaista esimerkeistä siitä, mitä tarkoittaa sivistynyt yhteiskunta: ovet ovat auki, kynnys on matala ja ihminen saa tulla sisään ilman, että häneltä kysytään ensin tulotasoa, taustaa tai asemaa.

Digiaika tarvitsee vastapainoksi elävää kohtaamista

Elämme ajassa, jossa kulttuuria kulutetaan enemmän kuin koskaan, mutta usein yksin, ruudun kautta ja algoritmien ohjaamana. Digitaalisuus on avannut paljon hyvää: musiikki, elokuvat, luennot, kirjat ja taide voivat olla saatavilla ajasta ja paikasta riippumatta. Mutta samalla tarvitsemme vastapainoksi kasvokkaista kohtaamista, keskittymistä, kehollisuutta, yhteistä laulua, yhdessä tekemistä, lukemista, keskustelua ja hiljaisuutta. 

Erityisesti lasten ja nuorten kohdalla meidän pitää olla hereillä. Digitaidot ja medialukutaito ovat tärkeitä, mutta lapsi tarvitsee myös digivapaata kasvua. Hän tarvitsee aikuisia, jotka katsovat silmiin. Hän tarvitsee leikkiä, liikettä, kieltä, käsillä tekemistä ja keskittymisen rauhaa. Tässä kulttuuri on myös kasvatuksen kysymys. Ei vain sisältöä ruudulle, vaan elävää ihmisyyttä.

Entä kun sanotaan, että kulttuurista pitää leikata ensin?

Ymmärrän tämän kysymyksen. Kun talous on tiukka, jokainen euro pitää katsoa tarkasti. En kannata kulttuuripolitiikkaa, jossa rahaa jaetaan rajattomasti tai ilman vastuuta. Julkisen tuen pitää olla avointa, perusteltua ja vaikuttavaa. Mutta juuri siksi kulttuurista ei pidä puhua ylimääräisenä koristeena.

Jos kulttuuri tarkoittaa lapsen harrastusta, nuoren paikkaa ilmaista itseään, ikäihmisen yhteyttä toisiin, yksinäisen syytä lähteä kotoa, kirjastoa lähipalveluna, paikallista tapahtumaa, luovan alan työpaikkaa, kulttuuriperinnön säilymistä tai vähemmistön mahdollisuutta tulla nähdyksi, silloin kyse ei ole turhasta menosta. Kyse on yhteiskunnan perusrakenteesta.

Säästöjä pitää hakea järkevästi. Päällekkäisyyksiä pitää purkaa. Rahoituksen vaikuttavuutta pitää arvioida. Kulttuurihankkeiden ei pidä olla suljettuja sisäpiirejä, vaan niiden pitää palvella ihmistä, yhteisöä ja yhteistä hyvää. Pienten paikallisten toimijoiden ei pidä uupua byrokratiaan ennen kuin he pääsevät tekemään sitä, missä he ovat hyviä.

Mutta on lyhytnäköistä ajatella, että leikkaamalla kulttuurin arjen juurista säästämme automaattisesti. Yksinäisyys, syrjäytyminen, lukutaidon heikkeneminen, mielen pahoinvointi ja alueiden näivettyminen tulevat myöhemmin kalliimmaksi. Minulle kulttuuripolitiikan kysymys kuuluu samalla tavalla kuin muukin politiikka:

Onko tämä taloudellisesti järkevää?
Onko tämä kestävää tuleville sukupolville?
Kohteleeko tämä ihmistä arvokkaasti?

Kun näillä kysymyksillä kulttuuria katsotaan, vastaus ei ole "lisää rahaa kaikkeen". Vastaus on: viisaammin kohdennettua tukea siihen, mikä kasvattaa ihmistä, vahvistaa yhteisöjä, ehkäisee yksinäisyyttä, kantaa sivistystä ja luo elinvoimaa.

Mitä minä käytännössä tukisin?

• Tukisin lasten ja nuorten kulttuuria: harrastustakuuta, taiteen perusopetusta, koulujen kulttuurikasvatusta, taiteilijavierailuja, lukemista, kirjastoja ja nuorten omaehtoista tekemistä.
• Tukisin kulttuurin saavutettavuutta: Kaikukortin kaltaisia malleja, kulttuurilähetettä, palvelutaloihin ja kohtaamispaikkoihin vietävää kulttuuria sekä esteettömiä ja kohtuuhintaisia kulttuuripalveluja.
• Tukisin kirjastoja ja lukutaitoa: lähikirjastoja, e-kirjastoa, lasten lukemista, perheiden lukukulttuuria ja sitä, että kirjasto säilyy matalan kynnyksen sivistyksen ja kohtaamisen paikkana.
• Tukisin luovan työn tekijöitä: reilumpaa sosiaaliturvaa, tekijänoikeuksia, keikkatyön vastaanottamisen helpottamista, kohtuuhintaisia työtiloja ja tapahtuma-alan edellytyksiä.
• Tukisin kulttuuriperintöä: historiallisia rakennuksia, paikallisia perinteitä, kirkkojen ja muiden kulttuurihistoriallisten rakennusten arvoa sekä suomalaista kieltä, musiikkia, kirjallisuutta ja taidetta.
• Tukisin vähemmistökulttuurien elinvoimaa: romanien, saamelaisten ja muiden perinteisten vähemmistöjen kulttuurin näkyvyyttä, tallentamista, nuorten yhteyttä juuriinsa ja sitä, että vähemmistökulttuurit nähdään osana yhteistä Suomea.
• Tukisin paikallista kulttuuria: kylien, lähiöiden, kuntien, seurakuntien, järjestöjen ja vapaiden toimijoiden mahdollisuutta tehdä kulttuuria lähellä ihmistä. Kaikkea ei tarvitse rakentaa uutena. Usein viisainta on käyttää olemassa olevat tilat paremmin.

Jos kysyt vielä, miksi?

• Tuen kulttuuria, koska ihminen ei elä vain palveluista vaan myös merkityksestä.

• Tuen kulttuuria, koska lapsi tarvitsee muutakin kuin oppikirjan: hän tarvitsee kieltä, mielikuvitusta, ilmaisua, rohkaisua ja onnistumisen kokemuksia.
• Tuen kulttuuria, koska yksinäisyyttä ei voiteta pelkillä järjestelmillä, vaan myös paikoilla, joissa ihminen tulee kohdatuksi.
• Tuen kulttuuria, koska luovan työn tekijä ansaitsee reilun toimeentulon eikä pelkkää juhlapuhetta työnsä arvosta.
• Tuen kulttuuria, koska suomalainen kulttuuriperintö ja vähemmistöjen elävä kulttuuri eivät ole toistensa vastakohtia, vaan osa samaa yhteistä Suomea.
• Tuen kulttuuria, koska sivistynyt yhteiskunta ei kysy vain, mitä ihminen maksaa, vaan myös mitä hän tarvitsee kasvaakseen, kuuluakseen ja kantaakseen vastuuta.

Kun arki painaa, päätösten pitää kantaa. Kulttuurissa se tarkoittaa, että emme leikkaa ihmiseltä pois sitä, mikä antaa arjelle kielen, mielen, muistin, yhteyden ja toivon.