Salonkikelpoistako?

Ihmisen elämä on aivan liian lyhyt siihen, että pitää aina silittää myötäkarvaan, jottei vaan kukaan pahoita mieltänsä. Silti säännöllisin väliajoin minä itsekin  juoksentelen sivuteille kuin uskoen kuolemattomuuteen ja puheeni ja kannanottoni pursuavat salonkikelpoisia näkemyksiä jättäen totuuden tai ainakin osatotuuden; kolikon toisen puolen, ojanpenkkaan. Kuinka paljon näkökulmia, puhei, kirjoituksia poistuisi katukuvasta, lehtien palstoilta tai Facebookin päivityksistä, jos salonkikelpoisten tarinoiden virta loppuisi ja tilalle tulisi tarinoita totuudesta?

Loppuisko kaverit - jos niitä on ikinä ollutkaan - menettäisikö työoaikan, hiljentyisikö kuulijat, lukijat, rinnalla kulkijat? Vai herkistyisikö ympärillä olevien korvat? Voisiko se olla alku jollekin isommalke. Julkaisukelpoisten ja poliittisesti korrektien tarinoiden väistyttyä takaa saattaisi avautuisi rikas, inhorealistinen, melkoisen rujo mutta samalla häkellyttävän kaunis maailma sekä viimeisenkin sinisilmän avaava, syvältä koskettava ja meitä yhdistävä ihmisen elämä.

En tiedä teistä mutta itselläni alkaa välillä salonkikelpoiset tarinat hiipiä kirjoituksiin, kannanottoihin ja puheisiin kuin varkain. No onhan siinä oma turvansa joo. Olen äärimmäisen spontaani ja siitäkin huolimatta usein hämmästyn omaa reaktionopeuttani. Pystyn kokoamaan valonnopeudella tapahtumasarjat salonkikelpoiseen ja poliittisesti oksettavan mitäänsanomattomaan muotoon - olen melkoisen akrobaatti sanoittamisen suhteen. 

Joskus tulee sanottua jotain turhan sokerisiirappia, vaikka pitäisi olla hiljaa ja vain katsoa. Toisena hetkenä taasen peukutukset ja myönteiseen huomioon kaipuu on niin suuri, että ne vetävät pitemmän korren kuin haluni pysyä totuudessa. On helpompi suoltaa ulos myötäileviä sanoja, vaikka olisi itse asian kanssa eri mieltä tai ei edes vielä tiedä, mitä ajatella. On ehkä helpompi kiertää kuin kissa kuumaa puuroa, koska pelko estää sanomaan suoraan sen, mitä ehkä pitäisi kertoa.