Olen syvästi järkyttynyt
Silmiini osui eilen uutinen, joka omalla tavallaan järkytti minut. Ei siksi, että se olisi jotain uutta tai ihmeellistä vaan pikemminkin siksi, että jotkut pitivät sitä normaalina ja kulttuuriin kuuluvana.
Otin asian esille yhteisöni keskellä ja käsistäni tippui kaikki normaalin puolustamisen aseet. Tapahtuneen järkytys vaihtui sanojen ja ajatusten vaihtamisien jälkeen eteeni tuotujen asenteiden järkytykseen. Välinpitämättömyys, suoranainen suosiminen ja ongelman normalosoiminen leväyttivät silmäni kyllä ammosen auki. Jopa sellaiset ihmiset olivat valmiita laittamaan oikeat arvot roviolle, joista ei toisena aikuisena olisi kuvitellutkaan - olemme syvemmällä pimeydessä kuin ymmärrämmekään, olemme aina vain vahvemmin jakautuneet kahtia.
Mitä pitäisi tehdä vai kannattaako tehdä mitään?
Suomessa on jo pitkään tehty hyvää ja merkittävää rasismin ja syrjinnänvastaista työtä. mm. Romanien olot ja asema ovat parantuneet huomattavasti vuosien kuluessa. Nykyään yhä useammin mieleni valtaa ajatus; ei helmiä sioille. Ajatus nousee Raamatusta, jossa sillä kuvataan kahden eri asian välistä epäsuhtaa, missä jotain hyvää ja arvokasta annetaan jollekin ja saaja samantien polkee sen jalkojensa alle, koska tahtoo mieluummin polkea paikallaan kuraojassa kuin nousta sieltä pois. Surullista.
Näen sieluni silmin, kuinka Nooan aika valtaa tämän ajan. meitä kutsutaan arkkiin, joka veisi suotuisammille paikoille mutta kaikkipa eivät halua sitä. Mieluummin pidetään kiinni jostain sellaisesta, joka näennäisesti näyttäytyy olevan osa yhteisöä koossapitävänä kulttuurina ja sen ohella sallitaan monet sellaiset asiat, jotka pinnan raaputtamisen jälkeen ovatkin todellisuudessa yhteisöä kaikilla tavoin vastaa, huonoutta ja epäkuranttia kaikin tavoin. Ja ne, jotka tahtovat nousta arkkiin leimataan vähintääkin vääräoppisiksi. Lääkkeeksi tarjotaan, että käännä pääsi pois näkemästä, älä tartu ja puutu muiden asioihin, elä vain omaa elämääsi välittämättä muista. Olisipa se noin helppoa, kun sydämessä huutaa kutsu auttaa. Jos aikoinaan ei olisi ollut ihmistä, joka piti yllä The Unelmaa, olisko Amerikan mustat vielä neekeriorjia?
Eräs vanha jumalanpalvelija sanoi kerran, ettemme enää pysty koko yhteisöä pelastamaan, siksi tulee keskittyä yksittäisiin ihmisiin. Romanit eivät ole olleet enää pitkään aikaa yhtenäinen joukko vaan äärettömän moninainen joukko - kollektiivisuudesta huolimatta YKSILÖITÄ ja tämän viestin kun saisi välitettyä pääväestölle.
Se, että Alepan pikkuvarkaat hameineen olivat romaneita, ei se tarkoita, että kaikki romanihameita kantavat naiset jatkossakin varastavat ja jäädessään kiinni tiputtavat hameensa kauppaan rasismikortiin nojate. On jo aika herätä näkemään suuri kuilu kahden eri joukon välissä, joka kasvaa ja kasvaa ja kasvaa ja ehkä pitääkin kasvaa, vaikkeikaan ’paimenen’ mieli tahtoisi kadottaa yhtäkään lammasta.
