Ikäystävällinen Suomi kertoo siitä, millainen yhteiskunta todella olemme

Matkalla kohti vuoden 2027 eduskuntavaaleja olen jälleen perehtynyt yhteen Kristillisdemokraattien puolueohjelmaan, ja tällä kertaa vuorossa oli senioripoliittinen ohjelma. Samalla olen huomannut pohtivani yhä enemmän sitä, mitä ikääntyminen oikeastaan kertoo yhteiskunnastamme. Ei vain palveluista tai julkisesta taloudesta, vaan siitä, millaisena näemme ihmisen arvon.

Puhumme paljon lapsista tulevaisuutena ja nuorista tämän hetken potentiaalina. Ja aivan oikein puhummekin. Mutta liian harvoin pysähdymme muistamaan, että ikäihmiset ovat yhteiskunnan viisaus, kokemus ja moraalinen tukipylväs.

Lapsissa elää tulevaisuus. Nuorissa tämän hetken mahdollisuudet. Ikäihmisissä elää yhteiskunnan muisti.

Itselleni tämä ei ole vain poliittinen teema, vaan myös hyvin henkilökohtainen näkökulma. Minulla on ollut aina vahva kosketuspinta ikäihmisten elämään luonnollisesti romanikulttuurini kautta, mutta myös sosiaali- ja terveysalan, seurakuntatyön sekä diakoniatyön kautta. Olen myös itse adoptiolapsena vanhojen "vanhempien" kasvattama. Heidät molemmat olen saanut jo siunata pastorin tehtävien kautta maan poveen. Tälläkin hetkellä pidän huolta kokonaisvaltaisesti vanhasta tädistäni, jolla on vahvasti muistiin ja fysiikkaan vaikuttavia haasteita. Näiden kokemusten kautta olen nähnyt hyvin läheltä sekä ikääntymisen kauneuden että ne hiljaiset vaikeudet, joista puhutaan aivan liian vähän. Olen nähnyt myös saattohoidon viimeisenä palveluna — hetkenä, jossa ihmisarvo ei saa koskaan kadota kiireen, tehokkuuden tai järjestelmien alle. Olen nähnyt, kuinka tärkeää ihmiselle on tulla kohdatuksi nimeltä, kuulluksi omana itsenään ja nähdyksi edelleen merkityksellisenä ihmisenä myös silloin, kun toimintakyky heikkenee tai elämä hidastuu.

Romanikulttuurissa sukupolvien ketju on perinteisesti ollut vahva. Kulttuurissani ikäihmiset eivät ole vain hoivan tarvitsijoita, vaan merkittävä osa suvun muistia, kokemuksen kantajia, yhteisön moraalisia tukipilareita ja usein myös kuuntelevia sydämiä. Heidän elämänkokemustaan arvostetaan ja heidän asemansa yhteisössä tunnistetaan. Tämä sama ajatus löytyy myös kristillisestä ihmiskäsityksestä. Jokainen ihminen on ainutlaatuinen Jumalan luoma yksilö, arvokas elämänsä alusta loppuun asti. Ihmisen arvo ei riipu — eikä saa koskaan riippua — tehokkuudesta, asemasta, terveydestä tai siitä, kuinka paljon hän tuottaa yhteiskunnalle.

Juuri siksi yhteiskunnan sivistystä ei mitata vain talouskasvulla tai tehokkuudella. Se näkyy siinä, miten kohtelemme ihmistä silloin, kun hän tarvitsee muita eniten. Moderni yhteiskunta rakentuu yhä enemmän nopeuden, tehokkuuden ja jatkuvan suorittamisen ympärille. Samalla vaarana on, että hitaus, hauraus ja riippuvuus toisista alkavat näyttäytyä heikkoutena. Ikääntyminen nähdään helposti kulueränä tai järjestelmän ongelmana, vaikka todellisuudessa kyse on jokaisen ihmisen elämästä ja yhteisestä tulevaisuudestamme.

Ikääntyminen ei ole myöskään vain sosiaali- ja terveyspolitiikan kysymys. Se liittyy asumiseen, liikenteeseen, turvallisuuteen, teknologiaan, kulttuuriin, yhteisöllisyyteen ja siihen, rakennammeko yhteiskuntaa ihmisille vai järjestelmille. Kompleksisista yhteiskuntaa ei voida johtaa yksinkertaisilla ratkaisuilla.

Jos ikäihmisen arkea ajatellaan aidosti ihmisen näkökulmasta, moni asia näyttäytyy uudella tavalla. Yksinäisyys ei ole vain tunne, vaan yksi aikamme suurimmista kansanterveydellisistä ja yhteiskunnallisista ongelmista. Ihminen voi jäädä yksin hyvin hiljalleen: puoliso kuolee, ystäväpiiri pienenee, toimintakyky heikkenee, palvelut siirtyvät verkkoon ja lähipalvelut katoavat ympäriltä. Lopulta päivät voivat kulua niin, ettei kukaan enää kysy aidosti, mitä kuuluu. Syntyy uusi syndrooma, jota itse kutsun ihmisen ja ihmisen ihon ikäväksi. Siksi ikäystävällinen yhteiskunta ei synny vain lisäämällä hoivapaikkoja tai siirtämällä palveluja verkkoon. Se syntyy siitä, että rakennamme ympäristöjä ja yhteisöjä, joissa ihmisen on mahdollista kuulua joukkoon myös vanhana. Tämän ajan hienompi sana sille on yhteisöllisyys.

Viime vuosien tutkimukset, hyvinvointialueiden kokemukset ja myös KD:n ohjelmat nostavat esiin saman ilmiön: yksinäisyys, heikentynyt osallisuus ja palveluiden vaikea saavutettavuus lisäävät merkittävästi ikäihmisten hyvinvointiongelmia sekä sosiaali- ja terveyspalveluiden kuormitusta. Siksi ikäihmisten aseman parantaminen ei voi perustua vain korjaaviin palveluihin, vaan ennen kaikkea ennaltaehkäisyyn, yhteisöllisyyteen ja toimintakyvyn tukemiseen. Ei tämä ole rakettitiedettä vaan maalaisjärkeä.

Tarvitsemme enemmän aitoja ja konkreettisia ratkaisuja. Tarvitsemme yhteisöllistä asumista, jossa yksityisyys ja yhteisöllisyys voivat toteutua rinnakkain. Tarvitsemme turvallisia lähialueita, penkkejä, puistoja, kirjastoja, kulttuuria, matalan kynnyksen kohtaamispaikkoja ja esteettömiä palveluita, jotka tekevät osallistumisesta mahdollista myös silloin, kun liikkuminen vaikeutuu. Kaupunkisuunnittelulla voidaan joko rakentaa yhteyttä ihmisten välille tai lisätä erillisyyttä. Siksi eri sukupolvien luonnolliset kohtaamiset pitäisi huomioida paljon nykyistä vahvemmin myös kaavoituksessa. Milloin teimme yhteiskunnastamme lainpakottamia siiloja, joissa ei nähdä enää ylisukupolvisen hyvän merkitystä?

Pidän myös erittäin tärkeänä etsivää vanhustyötä, etenkin pääkaupunkiseudulla. Koska täällä, jos jossakin, on aikuisten oikeasti totta se, että ihminen elää tuhanten ihmisten keskellä YKSIN.  Yhteiskunnassa on paljon ihmisiä, jotka eivät enää jaksa itse pyytää apua. Myös ikäihmisten päihteiden käyttö yksinäisyyden ja ikävän lievittäjänä kasvaa koko ajan. Juuri siksi sivistynyt yhteiskunta ei vain odota avunpyyntöä, vaan tunnistaa, kohtaa ja löytää ihmisen ajoissa. Siinä mitataan hyvinvointiyhteiskunnan todellinen inhimillisyys.

Myös digitalisaatio haastaa meidät pohtimaan, millaista yhteiskuntaa rakennamme. Teknologia voi helpottaa arkea ja parantaa palveluiden saavutettavuutta, ja tottakai sitä on järkevääkin hyödyntää, mutta hyvinvointiyhteiskunta ei saa muuttua järjestelmäksi, jossa ihmisen mahdollisuus saada palveluita riippuu digitaidoista tai älypuhelimen käytöstä. Teknologian kuuluu auttaa ihmistä, ei korvata kohtaamista. Myös KD:n yksinasuvien ohjelmassa korostetaan, ettei palveluiden saaminen saa riippua digitaidoista tai välineistä, vaan rinnalla on säilytettävä henkilökohtainen neuvonta ja saavutettavat palvelut. Siksi tähän näkemykseen onkin helppo yhtyä.

Ei tarvitse olla ruudinkeksijä ymmärtääkseen, ettei mikään sovellus ei korvaa turvallisuuden tunnetta siitä, että joku tuntee sinut nimeltä. Mikään automaattinen järjestelmä ei korvaa sitä luottamusta, joka syntyy pysyvistä ihmissuhteista, tutuista hoitajista tai aidosta läsnäolosta sekä toisen ihmisen käden kosketuksesta.

Sama koskee omaishoitoa. Suomessa tehdään valtava määrä hiljaista, näkymätöntä hoivatyötä kodeissa. Monet omaishoitajat kantavat raskasta vastuuta rakkaudesta läheisiään kohtaan, usein oman jaksamisensa rajoilla. He eivät tarvitse juhlapuheita vaan konkreettista tukea, toimivia palveluita, hengähdystaukoja ja vähemmän byrokratiaa. Jos yhteiskunta vain sysää ehtoohoitamisen omaisille ilman riittävää tukea, siihen tulee puuttua. Perhe- ja yhteisöllinen hoito on usein myös inhimillisesti ja taloudellisesti kestävämpää kuin pelkkä laitoskeskeinen ajattelu.

Ajattelen, että ikäihmisten aseman parantaminen ei ole vain menoerä tai hallinnollinen kysymys. Se on moraalinen valinta siitä, minkälaista ihmisyyttä yhteiskunta haluaa puolustaa. Jos yhteiskunta kadottaa yhteyden vanhempiin sukupolviin, se kadottaa helposti myös osan omasta identiteetistään, historiastaan ja viisaudestaan. Ikäihmiset eivät ole yhteiskunnan menneisyys. He ovat osa sen jatkuvuutta.

Uskon, että ihmisellä on aina loppuun asti arvokas merkitys. Silloinkin, kun voimat vähenevät. Silloinkin, kun ihminen tarvitsee muiden apua. Silloinkin, kun elämä hidastuu. Ehkä juuri silloin ihmisarvo näkyy kaikkein kirkkaimmin. Ja juuri siinä näkyy myös se, millainen yhteiskunta todella olemme.