Ihmisarvo mitataan siellä, missä ihminen on heikoimmillaan
Ihmisarvosta on helppo puhua juhlapuheissa. Vaikeampi kysymys on, mitä ihmisarvolle tapahtuu silloin, kun ihminen tarvitsee meitä muita.
Kun hän on köyhä, velkaantunut, asunnoton tai pienituloinen. Kun mielenterveys horjuu tai päihderiippuvuus hallitsee elämää. Kun ihminen on pitkäaikaistyötön, paperiton, rikosseuraamusasiakas tai nuori, joka on jäänyt työn ja koulutuksen ulkopuolelle. Kun hänen etninen taustansa, kuten romanitausta, altistaa hänet ennakkoluuloille, syrjinnälle tai sille, ettei häntä kohdata yhdenvertaisena. Kun ihminen ei enää jaksa, osaa tai pysty pitämään itse ääntä oikeuksiensa puolesta.
Juuri siellä ihmisarvon todellinen tila mitataan.
Kuuntelin Diakonissalaitoksen tilaisuudessa professori Juho Saaren esittelemää Ihmisarvobarometria. Sen äärellä mieleeni jäi ennen kaikkea yksi suuri ristiriita: me tiedämme varsin hyvin, millainen ihmisarvoisen yhteiskunnan pitäisi olla, mutta kokemus todellisuudesta jää kauas siitä.
Barometrissa tarkastellaan muun muassa yhdenvertaista ja arvostavaa kohtelua, riittävää turvaverkkoa sekä sitä, kuuluuko heikossa asemassa olevan ihmisen ääni. Asteikolla 1–7 tavoitetila on kaikissa näissä korkealla. Kaikkein heikoimmaksi arvioidaan heikossa asemassa olevien äänen kuuluminen: nykytila 2,75, tavoite 5,32.
Luvut kertovat suuresta kuilusta arvojemme ja kokemamme todellisuuden välillä.
Vielä pysäyttävämpää on se, että mitä heikommassa sosiaalisessa asemassa ihminen on, sitä huonommaksi hän arvioi ihmisarvon toteutumisen nykytilan. Kyse ei siis ole vain siitä, mitä me ajattelemme heikossa asemassa olevien tilanteesta. On kysyttävä, mitä he itse kokevat.
Tätä ei pitäisi ohittaa pelkkänä tutkimustuloksena.Se kertoo jotakin yhteiskuntamme pohjasta.
Ihmisarvo ei saa riippua siitä, kuinka helppo ihmistä on rakastaa
Helsingin piispa Teemu Laajasalo vei saman kysymyksen puheenvuorossaan suoraan diakonian ytimeen. Hänen ajatuksensa pysäytti: jos diakoniasta tulee sisäsiistiä, se ei oikeastaan enää ole diakoniaa. On suhteellisen helppoa asettua sellaisen kärsivän ihmisen rinnalle, jonka näemme täysin viattomana. Lapsen hätä herättää meissä lähes vaistomaisesti halun suojella.
Mutta kuka asettuu sellaisen ihmisen puolelle, joka ei olekaan samalla tavalla helppo autettava? Näemmekö edelleen ihmisen vangissa? Näemmekö ihmisen alkoholiriippuvuuden takana? Näemmekö ihmisen päihteidenkäyttäjässä, rikoksesta tuomitussa, ylivelkaantuneessa tai ihmisessä, joka on tehnyt elämässään toistuvasti huonoja ratkaisuja? Vai alkaako ihmisen tekemästä teosta tai hänen elämäntilannettaan kuvaavasta sanasta tulla vähitellen hänen koko identiteettinsä? Tässä on valtava ero.
Ihminen ei ole yhtä kuin hänen negatiiviset määreensä.
Rikoksen tehnyt ihminen on tehnyt rikoksen, mutta ihminen ei lakkaa olemasta ihminen. Alkoholiriippuvuus voi hallita ihmisen elämää, mutta ihminen ei tyhjene riippuvuuteensa. Velka, asunnottomuus, työttömyys, sairaus tai epäonnistuminen kuvaavat jotakin hänen elämäntilanteestaan – eivät hänen ihmisarvonsa määrää.
Ja tästä seuraa vielä vaikeampi kysymys: Vaatiiko ihmisarvo katumusta? Pitääkö ihmisen ensin tunnustaa tehneensä väärin, muuttaa elämäntapansa, raitistua, käyttäytyä meidän mielestämme oikein tai osoittaa olevansa avun arvoinen ennen kuin olemme valmiita puolustamaan hänen ihmisarvoaan? Ei pidä.
Tämä ei tarkoita tekojen hyväksymistä eikä vastuun poistamista. Rikoksella voi olla seuraamus. Vahingolliseen käyttäytymiseen pitää voida puuttua. Ihmistä voidaan kutsua vastuuseen hänen teoistaan. Mutta vastuu teoista ja ihmisarvo eivät ole toistensa vastakohtia. Ihminen voi olla vastuussa tekemästään ja silti ihmisarvoltaan loukkaamaton.
Kristillinen ihmisarvo ei ole palkinto hyvästä elämästä
Tässä kristillinen diakonia tulee kaikkein syvimmälle maaperälleen. Ihmisarvo ei perustu siihen, mitä ihminen tuottaa. Se ei riipu työkyvystä, terveydestä, varallisuudesta, koulutuksesta, syntyperästä, etnisestä taustasta, kansalaisuudesta eikä yhteiskunnallisesta asemasta. Eikä lopulta edes siitä, kuinka hyvin ihminen on onnistunut elämässään. Kristillinen ihmiskäsitys lähtee paljon kauempaa: ihminen on Jumalan kuva. "Jumala loi ihmisen kuvakseen." Moos. 1:27 Siksi ihmisarvo ei kasva onnistumisista eikä katoa epäonnistumisiin.
Jeesuksen katse suuntautui toistuvasti juuri niihin ihmisiin, jotka muut olivat määritelleet heidän asemansa, maineensa tai tekojensa perusteella. Matteuksen evankeliumissa Jeesus vie tämän ajatuksen radikaalin pitkälle: "Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” Matt. 25:40
Huomionarvoista on myös se, keitä Jeesus tässä mainitsee: nälkäisen, janoisen, vieraan, alastoman, sairaan – ja vangin. Kristillinen diakonia ei siis voi olla vain yleistä hyvän tekemistä. Se on ja sen tulee säilyä kristillisenä palveluna, jonka perustana on Kristuksessa nähty ihmisarvo ja lähimmäisenrakkaus. Ja juuri siksi sen pitää uskaltaa mennä myös sinne, missä ihmisyys ei näyttäydy meille siistinä.
Kun empatia loppuu, loppuuko myös vastuu?
Yksi Ihmisarvobarometrin kiinnostavimmista ja samalla huolestuttavimmista havainnoista koskee empatian ja yhteiskunnallisen vastuun yhteyttä. Saaren esittelemässä aineistossa näiden välillä oli vahva positiivinen yhteys: mitä enemmän myötätuntoa eri huono-osaisiksi määriteltyjä ryhmiä kohtaan tunnettiin, sitä enemmän nähtiin myös valtiolla olevan vastuuta heidän hyvinvoinnistaan.
Tämä herättää vaikean kysymyksen. Mitä tapahtuu yhteiskunnalle, jos empatia alkaa valikoitua? Ihmisestä voi tulla ensin mielessämme "toinen". Sitten hänestä tulee ongelma. Lopulta ihminen itse katoaa ongelman taakse. Asunnoton muuttuu asunnottomuusongelmaksi. Päihderiippuvainen päihdeongelmaksi. Köyhä sosiaaliturvamenoksi. Paperiton maahanmuuttokysymykseksi. Romani yhdenvertaisuusongelmaksi. Vanki rikoksekseen. Mutta jokaisen määreen takana on ihminen. Nimi. Historia. Ihmissuhteet. Toiveet. Pelot. Epäonnistumiset. Unelmat.
Diakonian tehtävänä on palauttaa ihminen näkyviin.
Ruokakassi ei vielä muuta rakennetta Diakonia kohtaa usein ensimmäisenä sen, minkä yhteiskunnallisten rakenteiden ongelmat tuottavat viimeiseksi. Ihminen tulee vastaan silloin, kun rahat eivät enää riitä ruokaan. Kun häätö uhkaa. Kun palvelujärjestelmästä ei löydy oikeaa ovea. Kun yksinäisyys on muuttunut epätoivoksi. Kun tukipäätöstä odotetaan. Kun häpeä on kasvanut niin suureksi, ettei ihminen enää haluaisi pyytää apua. Silloin pitää auttaa. Mutta siihen ei saa pysähtyä. Jos diakonia antaa ruokakassin, sen pitää uskaltaa kysyä myös, miksi ruoka loppui. Jos kohtaamme asunnottoman, meidän pitää kysyä, miksi ihminen jäi ilman kotia. Jos autamme ylivelkaantunutta, meidän pitää nähdä myös ne rakenteet, jotka ylläpitävät velkakierrettä. Ja jos romani kertoo tulevansa toistuvasti ohitetuksi asunnonhaussa, työmarkkinoilla tai palveluissa, emme voi vain rohkaista häntä yrittämään vielä kerran.
Meidän on uskallettava kysyä myös, mikä merkitys syrjinnällä, antigypsismillä ja rakenteellisilla käytännöillä on hänen mahdollisuuksiinsa. Tässä diakonia muuttuu yhteiskunnalliseksi ja profeetalliseksi. Se kysyy ensin: Kuka tarvitsee apua? Sitten: Miksi hän tarvitsee apua? Ja lopulta kaikkein vaikeimman: Mitä meidän pitää muuttaa, jotta sama ihminen ei ensi vuonna seiso samassa jonossa? Kenet jätämme näkemättä?
Laajasalon puheenvuoron otsikko esitti kysymyksen, jonka soisin jäävän vaivaamaan meitä: Kenet jätämme näkemättä? Ehkä juuri siinä on koko asian ydin. Ihmisarvon puolustaminen on helppoa silloin, kun puolustettava on sympaattinen, viaton ja kiitollinen. Ihmisarvon universaali luonne paljastuu vasta silloin, kun puolustamme myös ihmistä, jonka tekoja emme hyväksy, jonka elämäntapaa emme ymmärrä tai joka ei osaa olla meille kiitollinen saamastaan avusta. Diakonia ei kysy ensimmäisenä, ansaitsetko sinä tämän. Se kysyy: mitä sinulle kuuluu ja mitä sinä tarvitset? Ja sen jälkeen yhteiskunnallinen diakonia kysyy: miksi sinä jouduit tähän tilanteeseen?
Profeetallinen diakonia uskaltaa vielä yhden askeleen pidemmälle: mitä meidän yhteisöissämme ja yhteiskunnassamme pitää muuttaa? Ihmisarvo ei ole palkinto onnistuneesta elämästä. Se kuuluu ihmiselle siksi, että hän on ihminen. Siksi diakonian paikka ei voi koskaan olla vain siellä, missä on siistiä, turvallista ja helppoa. Sen paikka on myös siellä, missä elämä on sotkuista, jopa sikasotkuista. Siellä, missä ihminen on tehnyt väärin.Siellä, missä ihminen on epäonnistunut. Siellä, missä muut ovat jo väsyneet auttamaan. Ja erityisesti siellä, missä ihmistä ei enää nähdä ihmisenä. Juuri siellä kristillistä diakoniaa tarvitaan kaikkein eniten.