Ihmisarvo ei pysähdy rajalle – kehityspolitiikan pitää kantaa

Joidenkin silmissä ja korvissa tartun varmaan taas asiaan, joka herättää mielipiteitä ja saa sanansäilät heilumaan: kehityspolitiikkaan.

Ymmärrän sen. Kehitysyhteistyö jakaa mielipiteitä, varsinkin aikana, jolloin moni suomalainenkin arki on tiukilla. Kun kaupan kassalla eurot eivät tahdo riittää, vanhus odottaa hoivaa, nuori mielenterveyspalveluja ja moni yksinasuva kantaa koko elämän kustannukset yksin, on aivan ymmärrettävää kysyä: miksi meidän pitäisi katsoa myös kauemmas? Ja juuri siksi tästäkin pitää puhua.

Ei siksi, että maailman hätä olisi tärkeämpää kuin suomalaisen arki. Ei siksi, että kotimaan ongelmia pitäisi vähätellä. Vaan siksi, että ihmisarvoa ei voi puolustaa valikoivasti. Kristillisestä ihmiskäsityksestä katsottuna ihminen on aina arvokas, olihan sitten lähellä ja kaukana, omassa korttelissa ja toisella puolella maailmaa.

Olen matkalla kohti vuoden 2027 eduskuntavaaleja ajatuksella, joka on alkanut tiivistyä yhä vahvemmin yhteen lauseeseen: kun arki painaa, päätösten pitää kantaa.

Se koskee suomalaista arkea. Se koskee lapsiperheitä, yksinasuvia, vanhuksia, pienituloisia, vammaisia ihmisiä, romaninuoria, sairaita, työssä uupuvia ja niitä, jotka ovat jääneet palvelujärjestelmän reunoille. Mutta kristillisestä ihmiskäsityksestä katsottuna se ei voi myöskään päättyä Suomen rajalle.

Ihmisarvo ei ole maantieteellinen etuoikeus.

Fida julkaisi kesäkuussa kehityspoliittiset suosituksensa vuoden 2027 eduskuntavaaleihin. Suositusten tavoitteena on tukea päättäjiä rakentamaan pitkäjänteistä, ihmisoikeusperustaista ja kansainvälisesti vastuullista kehityspolitiikkaa. Fida nostaa esiin erityisesti heikoimmassa asemassa olevien tukemisen, ihmisoikeudet, vammaisten ihmisten oikeudet, koulutuksen sekä kansalaisyhteiskunnan toimintaedellytykset. Minusta tämä osuu suoraan siihen kysymykseen, millaista politiikkaa Suomi haluaa tehdä.

Onko kehityspolitiikka meille vain ulkopoliittinen instrumentti, talouspolitiikan sivuhaara tai turvallisuuspoliittinen laskelma? Vai onko siinä yhä moraalinen ydin: lähimmäisenrakkaus, ihmisarvo ja vastuu niistä, joiden oma ääni ei kanna maailman päätöksenteon pöytiin? Diakonian asiantuntija ja vuosikymmenten työkokemuksella en voi enkä tahdo vain kääntää päätäni pois.

Fida sanoittaa tämän terävästi. Sen mukaan kehitysyhteistyön ei tule ensisijaisesti olla talous- tai turvallisuuspolitiikkaa, vaan sen ydinarvona tulee säilyä lähimmäisenrakkaus ja tarkoituksena kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevien ihmisten tukeminen. Tämän ajatuksen voin ihmisenä, diakonian ja kristillisdemokraattina allekirjoittaa vahvasti. Samalla ymmärrän hyvin sen vastakysymyksen, jonka moni esittää: eikö Suomen pidä ensin hoitaa omat asiansa?

Pitää. Ehdottomasti pitää. Onko tarpeeksi selkeästi sanottu!

Suomessa on ihmisiä, joiden arki on liian raskasta. Moni laskee euroja kaupassa. Moni vanhus odottaa apua liian pitkään. Moni nuori jonottaa mielenterveyspalveluihin. Moni yksinasuva kantaa asumisen, ruoan, lääkkeiden ja laskujen taakan yksin. Siksi kotimaan köyhyyttä, yksinäisyyttä ja palvelujen puutteita ei saa vähätellä yhdelläkään juhlapuheella maailmasta. Mutta tästä ei seuraa suoraan, että suomalainen pienituloinen ja maailman köyhin lapsi pitäisi asettaa vastakkain.

Köyhä suomalainen ei hyödy siitä, että lapsi toisella puolella maailmaa jää ilman koulua. Vanhuksen hoiva Suomessa ei parane siitä, että vammaisten lasten oikeudet kehitysyhteistyössä sivuutetaan. Suomen sosiaali- ja terveyspalvelujen ongelmat eivät ratkea sillä, että heikoimmassa asemassa olevilta maailmalla leikataan toivoa.

Politiikan tehtävä on tehdä valintoja. Mutta niiden valintojen keskellä ei saa kadottaa moraalista selkärankaa.

Fidan suosituksissa muistutetaan, että 80 prosenttia suomalaisista pitää köyhyyden poistamista ja eriarvoisuuden vähentämistä maailmassa tärkeänä. Tämä kertoo minusta siitä, että suomalaisissa elää edelleen vahva oikeudentunto. Me ymmärrämme, että maailman hätä ei ole vain jonkun toisen ongelma. Se on osa yhteistä ihmisyyttä.

Kehitysyhteistyöstä pitää kuitenkin puhua rehellisesti. Se ei saa olla sinisilmäistä rahankäyttöä, jossa hyvä tarkoitus korvaa vaikuttavuuden. Päinvastoin: juuri siksi, että kyse on heikoimmassa asemassa olevista ihmisistä ja yhteisistä varoista, kehitysyhteistyön pitää olla poikkeuksellisen vastuullista, läpinäkyvää ja tuloksellista. Tässä kohtaa Fidan työ ansaitsee erityisen huomion.

Fida ei ole kehitysyhteistyössä uusi tai kevyt toimija. Se on tehnyt kehitysyhteistyötä jo 50 vuoden ajan, ja Suomen ulkoministeriö on tukenut sen kehitysyhteistyötä ensimmäisen kerran jo vuonna 1974. Fida toimii heikoimmassa asemassa olevien lasten ja nuorten hyväksi, koulutuksen, toimeentulon ja hyvin toimivien yhteisöjen vahvistamiseksi.

Vielä tärkeämpää on se, että Fidan työtä on arvioitu ulkopuolisesti. Vuoden 2024 väliarvioinnissa todettiin, että Fida ja sen kumppanit ovat kokonaisuutena edistyneet hyvin ohjelman relevanssin, johdonmukaisuuden, vaikuttavuuden, vaikutusten ja kestävyyden varmistamisessa. Arviointi koski Fidan kehitysyhteistyöohjelmaa, jota toteutetaan kymmenessä ohjelmamaassa Itä-Afrikassa, Lähi-idässä sekä Etelä- ja Kaakkois-Aasiassa.

Hallinnon näkökulmasta arvio on erityisen kiinnostava. Väliarvioinnin mukaan Fidan talous- ja riskienhallintajärjestelmät ovat hyvässä kunnossa ja niitä kehitetään jatkuvasti. Ohjelman ja maaohjelmien varoja hallinnoidaan tehokkaasti, ja Fidalla on vahvat ohjelmajohtamisen järjestelmät, prosessit ja työkalut.

Ja tämä jos mikä on merkittävä asia, ainakin minulle.

Kun kehitysyhteistyötä arvostellaan yleisellä tasolla, kaikki toimijat niputetaan liian helposti samaan koriin. Se ei ole rehellistä eikä oikein. Ongelma on sama, kun puhutaan järjestöjen rahoituksesta; järjestöt eivät yksi on yhtä kuin kaikki. On eri asia puhua epämääräisestä rahankäytöstä kuin työstä, jota on rakennettu vuosikymmeniä, jota arvioidaan ulkopuolisesti ja jossa taloushallinto, riskienhallinta, kumppanien tukeminen ja auditointikulttuuri ovat vahvoja. Fidan kohdalla voi perustellusti sanoa, että kristillisestä lähimmäisenrakkaudesta nouseva työ ei ole hallinnollisesti löysää, vaan päinvastoin hyvin kurinalaista.

Väliarviointi nostaa toki esiin myös kehittämiskohteita, kuten tarpeen kirkastaa ohjelman temaattista ja maantieteellistä fokusta. Tämäkin on tärkeää sanoa ääneen, koska vastuullinen politiikka ei tarvitse kiiltokuvia. Vastuullinen politiikka tarvitsee toimijoita, jotka kestävät arvioinnin, oppivat siitä ja parantavat toimintaansa. Juuri siinä näkyy todellinen laatu.

Fidan suosituksissa on monta kohtaa, jotka liittyvät suoraan omaan vaaliajatteluuni.

Ensimmäinen minulle rakasta ja tärkeä asia; koulutus.

Fida esittää, että Suomi vahvistaa koulutusta kehitysyhteistyön ja humanitaarisen avun painopisteenä ja nostaa koulutuksen rahoitusosuuden vähintään 20 prosenttiin kaikissa kehitysyhteistyön muodoissa. Suosituksissa muistutetaan, että kriiseissä koulutus suojaa lapsia hyväksikäytöltä, lapsityöltä ja varhaisilta avioliitoilta sekä tuo turvallisuutta, jatkuvuutta ja toivoa. Tämä puhuttelee minua henkilökohtaisesti.

Olen omassa elämässäni nähnyt, mitä koulutus voi tehdä ihmiselle. Olen nähnyt sen romanitaustaisten nuorten ja aikuisten poluilla. Koulutus ei avaa vain työpaikkaa. Se avaa ihmiselle tulevaisuuden, itsekunnioituksen, osallisuuden ja mahdollisuuden palvella muita. Se on yksi tärkeimpiä ellei tärkein väline köyhyyden vähentämiseksi.

Sama pätee kaikkialla maailmassa. Luokkahuone voi olla paikka, jossa köyhyyden ketju alkaa katketa. Opettaja voi olla ihminen, jonka kautta lapsi alkaa uskoa, että hänen elämällään on arvo ja suunta. Siksi koulutuksesta leikkaaminen niin kotimaassa kuin muualla ei ole vain budjettirivi. Se on päätös siitä, millaisena näemme tulevaisuuden.

Toinen minulle tärkeä kohta on vammaisten ihmisten oikeudet. Fida esittää, että Suomi varmistaa vammaisten henkilöiden osallisuuden paranemisen kehitysyhteistyössä. Tämä on ihmisarvokysymys.

Vammaista ihmistä ei saa nähdä vain avun kohteena. Hänen tulee olla osallinen, kuultu ja mukana määrittämässä omaa tulevaisuuttaan. Sama periaate koskee kaikkea hyvää kehityspolitiikkaa. Emme saa viedä valmiita vastauksia ylhäältä alaspäin, vaan meidän on rakennettava kumppanuutta, jossa paikalliset ihmiset ja yhteisöt tunnistetaan oman elämänsä asiantuntijoiksi.

Kolmas tärkeä näkökulma on kansalaisyhteiskunta. Fida korostaa paikallisten ryhmien, järjestöjen ja uskonnollisten yhteisöjen roolia kehitysyhteistyön suunnittelussa ja toteutuksessa. Paikallinen osallistuminen rakentaa luottamusta, vahvistaa omistajuutta ja lisää oikeudenmukaisuutta. Tämän ymmärrän hyvin myös oman työ- ja elämänkokemukseni kautta.

Olen nähnyt järjestötyössä, diakoniassa, ruoka-avussa, romanityössä ja kristillisessä palvelutyössä, että todellinen muutos tapahtuu harvoin etäältä. Se tapahtuu siellä, missä joku pysähtyy ihmisen kohdalle. Siellä, missä nälkäinen saa ruokaa, mutta samalla myös arvonsa takaisin. Siellä, missä lapsi saa koulun lisäksi toivoa. Siellä, missä ihminen ei ole ongelma, kohderyhmä tai kuluerä, vaan lähimmäinen.

Kristillisdemokraattinen politiikka ei saa olla pelkkää järjestelmäpuhetta tai minun ei ainakaan tule olemaan. Sen pitää olla ihmisestä lähtevää politiikkaa. Läheisyysperiaate, vastuullinen kansalaisyhteiskunta, perheiden, seurakuntien ja järjestöjen työn arvostaminen eivät ole minulle vain kauniita käsitteitä. Ne ovat käytännön politiikkaa. Siksi myös kehityspolitiikassa tarvitaan järjestöjä, jotka tuntevat paikalliset yhteisöt, kulttuurit ja tarpeet. Julkinen valta ei yksin tavoita kaikkia. Se tarvitsee rinnalleen luotettavia, osaavia ja eettisesti kestäviä toimijoita.

Minulle Suomen kehityspolitiikan kysymys ei ole se, välitämmekö omista vai muista. Oikea kysymys on: pystymmekö rakentamaan politiikkaa, jossa vastuu omista ja vastuu maailmasta eivät kumoa toisiaan? Minun vastaukseni on kyllä. Se on tahtotilakysymys

Suomen tulee pitää huolta omista kansalaisistaan, piste! Meidän pitää vahvistaa perusturvaa, palveluja, koulutusta, hoivaa ja arjen kannattelevia rakenteita. Mutta samalla Suomen ei pidä muuttua maaksi, joka sulkee sydämensä, kun hätä on kauempana.

Vahva Suomi ei ole itsekäs Suomi.

Vahva Suomi on sellainen, joka ymmärtää oman vastuunsa, mutta ei unohda lähimmäistä. Sellainen, joka käyttää rahaa viisaasti, mutta ei tee taloudesta epäjumalaa. Sellainen, joka kantaa omia kansalaisiaan ja kantaa osansa myös maailmassa.

Vuoden 2027 eduskuntavaaleissa haluan puhua politiikasta, jossa arvot eivät jää juhlapuheisiin. Haluan puhua Suomesta, jossa ihmisarvo näkyy budjeteissa, palveluissa, koulutuksessa, kansainvälisessä vastuussa ja siinä, miten kohtelemme heikoimmassa asemassa olevia.

Lähimmäisenrakkaus ei ole pehmeä sivulause kovassa politiikassa. Se ei ollut sitä Jeesuksellekkaan. Se on politiikan moraalinen selkäranka. Kun arki painaa, päätösten pitää kantaa. Sen pitää kantaa Suomessa. Ja sen pitää kantaa myös siellä, missä ihmisen hätä on suurin.