Entä jos totuus onkin valittu valhe

Kuuntelin Israelin pääministeri Benjamin Netanyahun puhetta YK:n yleiskokouksessa, jonka hän piti YK:n yleiskokouksessa (United Nations General Assembly) YK:n päämajassa New Yorkissa torstaina 24. syyskuuta 2026. 

Jo ennen kuin hän ehti kunnolla aloittaa, osa edustajista nousi ja marssi ulos salista. Ulosmarssi oli epäkunnioitettavuudessaan melkoisen näyttävä ja viestinä kova. Netanyahu ei hämmentynyt ja vastasi terävästi: jos salissa on vielä "moraalisia pelkureita", jotka eivät ole poistuneet, he voivat tehdä sen nyt.

Tämäkin ilmaisu oli raju ilmaisu. Mutta vielä enemmän minua pysäyttivät kysymykset, jotka hän myöhemmin osoitti sekä ulkona mielenosoittaville että salista poistuneille. Missä te olitte, kun Iranin tyrannit tappoivat ja silpoivat omia aseettomia kansalaisiaan? Järjestittekö joukkokokouksia? Nälkälakkoja? Osoititteko mieltänne Iranin YK-edustuston edessä? Entä puhuitteko Iranissa ja muualla Lähi-idässä vainottujen kristittyjen puolesta? Netanyahun vastaus oli armoton: ette. Nämä olivat hänen sanojaan ja hänen syytöksiään mutta niiden taakse jää kysymys, jota ei mielestäni voi ohittaa vain siksi, että niiden esittäjä on Netanyahu. Eikö maailma todella näe totuutta vai olemmeko alkaneet valita, minkä totuuden haluamme nähdä ja kuulla? Minua henkilökohtaisesti oksettaa kaksinaismoralismi yhtä paljon kuin tekopyhyys. 

Israelia ja sen hallituksen toimia saa ja pitääkin saada arvostella. Yhdenkään valtion, hallituksen tai pääministerin ei pidä sen enempää kuin yhdenkään järjestön, ei edes romanijärjestön, romani perheen tai yksittäin väärintekijänkään olla kritiikin ulottumattomissa. Palestiinalaisen siviilin elämä on yhtä arvokas kuin israelilaisen. Venäläisen siviili. elämä on yhtä arvokas kuin ukrainalaisen. Ihmisarvo ei vaihda arvoaan rajan, etnisyyden, kansallisuuden eikä uskonnon mukaan. Mutta juuri siksi moraalinkaan ei pitäisi vaihtua sen mukaan, kuka on uhri ja kuka tekijä.

Jos kerran ihmisoikeudet ovat ihmisoikeuksia, niiden pitäisi koskea myös Iranin kaduilla ammuttua mielenosoittajaa. Vainottua kristittyä. Hamasin murhaamia israelilaisia sekä omaa kansansa kansalaisis. Panttivankeja. Gazan sodan keskelle joutunutta palestiinalaislasta. Voin olla tietenkin väärässä mutta näyttää pahasti siltä, että jotkut eivät oikeastaan enää puolusta ihmisarvoa vaan omaa tai jonkun syöttämää ideologista kertomusta, kun ei uskalla olla sitä vastaan syystä tai toisesta. Netanyahu iski puheessaan juuri tähän, näiden valtioiden ja niiden edustamien ihmisten kaksinaismoralismiin. Hän sanoi Israelin puolustaneen Irania vastaan myös sellaisia maita, joiden edustajat juuri marssivat ulos tuosta salista. Hänen mukaansa joidenkin näiden maiden johtajat olivat jopa yksityisesti kiittäneet Israelia Iranin muodostaman uhan torjumisesta. Ja sitten julkisesti kävellään ulos.

Jos Netanyahun kuvaus yksityisistä kiitoksista pitää paikkansa, kysymys on todella kiusallinen: Mitä moraalia sellainen on, jossa suljettujen ovien takana kiitetään ja kameroiden edessä käännetään selkä? Toisaalta en myöskään ihmettele tätä, koska samaa tapahtuu pienemmissäkin ympyröissä. ihminen on niin oman edun tavoittelija että hohhoijaa.

Mutta oikeastaan tämä vie minut vielä paljon vaikeamman kysymyksen äärelle. Miksi juuri juutalaiset? Vielä kerran: miksi juuri juutalaiset? Miksi tämä kansa on ollut vuosisadasta toiseen niin monien kansojen silmätikkuna? Tätä kysymystä ei voi kuitata yhdellä Lähi-idän sodalla eikä yhdellä Israelin hallituksella. Juutalaisia vihattiin kauan ennen Netanyahua. Juutalaisia vihattiin ennen Israelin valtion perustamista vuonna 1948. Heitä vainottiin silloin, kun Gazasta, Länsirannasta tai nykyisestä Israel–Palestiina-konfliktista ei ollut tietoakaan. Heitä syytettiin Jeesuksen kuolemasta, rutosta, talousongelmista. Heidät kuvattiin yhtä aikaa sekä kapitalismin että kommunismin takana oleviksi. Heidät karkotettiin kodeistaan, suljettiin gettoihin, vietiin pogromeihin ja lopulta teolliseen joukkotuhoon - joka on yksi niistä todellisista kansanmurhista. 

Ideologiat, valtakunnat ja syytökset vaihtuivat mutta hämmästyttävän usein juutalainen jäi syytettyjen penkille. Jos en tuntisi historiaa – ja ennen kaikkea jos en tuntisi Raamattua – kysyisin väkisinkin: miksi? Miksi juuri tämä pieni kansa? Jokin tässä kysymyksessä vaatii ainakin pysähtymään. Kristittynä en voi lukea Israelin historiaa irrallaan Raamatun suuresta kertomuksesta. Jumala kutsui Abrahamin. Israelista nousivat profeetat. Jerusalem kulkee läpi Raamatun. Jeesus syntyi juutalaiseksi. Apostolit olivat juutalaisia. Ja Paavali muistuttaa meitä pakanakristittyjä hyvin suoraan: "Et sinä kannata juurta, vaan juuri kannattaa sinua."(Room. 11:18) Jos yritämme tehdä Jeesuksesta länsimaalaisen ja sinisilmän, niin olemme pahasti metsässä. Hän on juutalainen. 

Tämä kaikki ei tee tietenkään Israelin valtiosta erehtymätöntä eikä anna millekään hallitukselle avointa valtakirjaa. Raamatun profeetat itse arvostelivat aiksnaan Israelia rajusti, kun oikeus ja vanhurskaus unohtuivat. Mutta se ei anna minulle kuitenkaan lupaa suhtautua välinpitämättömästi juutalaisvihaan. Ja tässä kohtaa palaan YK:n ulosmarssiin. Ulosmarssi on tietenkin sallittu poliittinen kannanotto. Mutta myös ulosmarssi puhuu niin kuin hiljaisuuskin. Ne molemmat ovat valinta. Selän kääntäminenkin on valittu viesti. Siksi en välty ajattelemasta saksalaista pastoria Martin Niemölleriä. Hänen sodanjälkeisen tunnustuksensa ydin oli hirvittävän yksinkertainen: kun toisia vietiin, hän vaikeni. Kun seuraavia vietiin, hän vaikeni. Ja kun lopulta tultiin hakemaan häntä, jäljellä ei enää ollut ketään puhumassa hänen puolestaan. Se ei ole minulle vain historian sitaatti vaan aina toiminut varoituksena. Minun ei tarvitse olla juutalainen puolustaakseni juutalaista. Minun ei tarvitse olla palestiinalainen puolustaakseni palestiinalaista. Minun ei tarvitse olla iranilainen puolustaakseni iranilaista. Minun ei tarvitse olla vainottu kristitty puhuakseni vainotun kristityn puolesta. Mutta, jos huudan yhden puolesta ja vaikenen toisen kärsimyksestä vain siksi, ettei se sovi maailmankuvaani, minun on uskallettava kysyä itseltäni, puolustanko enää oikeudenmukaisuutta vai omaa ideologiaani vai mielistelenkö joitakin. 

Kristittynä en halua vaieta antisemitismistä. En silloin, kun se tulee äärioikealta. En silloin, kun sitä esiintyy äärivasemmistolaisessa liikehdinnässä. En silloin, kun se verhoutuu uskonnolliseen fanatismiin. Enkä silloin, kun ikivanha juutalaisviha oppii puhumaan tämän päivän hyväksyttävältä kuulostavaa poliittista kieltä.

Kaikkea saa arvostella mutta ihmisarvo, turvallisuus ja oikeus elää eivät ole poliittisia neuvottelukysymyksiä. Ja siksi tämän aamun kysymys osuu lopulta minuun itseeni: Kun totuus maksaa jotakin, uskallanko vielä puhua? Kun muut kävelevät ulos, uskallanko minä jäädä kuuntelemaan? Kun muut vaikenevat, uskallanko minä kysyä myös ne kysymykset, joita ei haluttaisi kuulla? Sillä jos minä vaikenen tänään, kun toista vihataan, kuka puhuu huomenna, kun vuorossa olen minä?