Romanit - tuntematon suomalainen vähemmistö

Romanit ovat Suomessa edelleen melko tuntematon vähemmistö. Romanien historian ymmärtäminen on tärkeää, kun halutaan ymmärtää romaneja ja romanikulttuuria. Tärkeintä on aina kohdata ensisijaisesti ihminen. Vähitellen romaniväestö on siirtymässä erilaisten toimintojen kohteesta aktiiviseksi toimijaksi. (Tietoa romaneista sivuston tekstit ovat tarkastettu ja perustuvat kirjallisuuteen ja ajankohtaiseen tutkittuun tietoon. Tekstin lopussa löytyvät lähteet.)

Kulttuurista johtuvat erilaisuudet ovat jokapäiväisiä yhteiskunnan eri toimialoilla aina sosiaali- ja terveysalalta seurakuntatyöhön. Monimuotoistuneessa Suomessa jokaisen työntekijän asiantuntijuuteen ja osaamiseen kuuluu eri etnisiä kulttuureja kunnioittava kompetenssi. Monelle suomalaiselle ja eri alojen ammattilaiselle romanit saattavat olla melko tuntematon vähemmistö. Sanana romani herättää jokaisessa lukijassa erilaisia arvolatauksia. Jollekin se tuo mielikuvan vapaana liikkuvista luonnonlapsista ja joillekin se merkitsee hyvin vahvojen ja jopa jyrkkien ennakkoluulojen värittämiä ajatuksia ainaisista ongelmista. Kaikkien muiden mielikuvat osuvat todennäköisesti näiden kahden välille. Jokaisesta mielikuvasta on löydettävissä totuuden siemen. Mistä oikeastaan puhutaan, kun puhutaan Suomen romaneista ja mitä tarkoittaa, kun puhutaan heidän kulttuuristaan sekä kohtaamisestaan erilaisissa toimintaympäristöissä?

Tämän sivuston artikkelimuotoisessa tekstissä tuodaan esille romaneiden historiallista ja kulttuurillista kehystä, joka on olemassa jokaisen romanin taustalla ja jonka sisäistämisellä voi olla helpompi hahmottaa erilaisten toimintojen taustalla vaikuttavia syyseuraus tekijöitä.

Historian tunteminen on oleellista, kun halutaan ymmärtää Suomen romaneja (Pulma 2012, s. 17–19). Romaneista on kirjoitettu yllättävän paljon, mutta pitkään suuri osa tiedosta perustui kansanperinteeseen ja muistitietoon; systemaattinen, lähdekriittinen tutkimus on yleistynyt vasta viime vuosikymmeninä (Pulma 2012, s. 21–23; Viljanen, Granqvist & Enache 2015, s. 41–43). 1700–1800-lukujen vaihteessa romanien historiaa ja vaellusta alettiin tarkastella kielitieteen avulla, mutta kattavaa yhtenäistä historiankirjoitusta ei vieläkään ole – varhaisempi koonti oli usein yksittäisten kokoajien työtä (Granqvist 2010, s. 245–247; Pulma 2012, s. 24–26).

Romanien alkuperä ja legendat

Useimpien tutkijoiden mukaan romanit ovat lähtöisin Luoteis-Intiasta; romanikielten rakenteet ja sanasto osoittavat selviä yhteyksiä sanskritiin ja nykyhindin kielimuotoihin (Granqvist 2010, s. 245–247; Adamou & Granqvist 2015, s. 525–528). Kielen perusteella romanit muodostavat oman ryhmänsä myös Intiassa (Granqvist 2011, s. 5–7). Vaihtoehtoisia, legendaluonteisia selityksiä – kuten yhteydet Raamatun Kainiin tai "kadonneisiin heimoihin" – on esitetty, mutta ne eivät perustu kielihistorialliseen tai arkeologiseen evidenssiin (Pulma 2012, s. 28–31). Samoin tarina Persian hallitsijan Intiasta pyytämistä musikanteista (n. 1010) on kirjattu kulttuuriperintönä, ei varmennettuna lähteenä (Pulma 2012, s. 29–30).

Vaellukset ja reitit Eurooppaan

Romanien vaelluksen syiksi on esitetty luonnonmullistuksia, kulkutauteja, sotia ja toimeentulon hakemista; liikehdintä eteni todennäköisesti pienissä ryhmissä eikä massamuuttona (Tervonen 2012, s. 215–217). Reittejä oli useita: osa kulki länteen, osa pohjoiseen Armenian ja Venäjän kautta, osa etelään Pohjois-Afrikan ja Egyptin kautta (Pulma 2012, s. 33–36). Varhaisimmat luotettavat Euroopan maininnat ovat 1300-luvulta (Kreeta 1322; myöhemmin Kypros), ja 1300-luvun lopulta 1430-luvulle romanit levisivät laajalti Eurooppaan (Rekola 2012, s. 41–44; Pulma 2012, s. 63–68). Pohjoismaihin he saapuivat 1500-luvun alussa; Olaus Petrin kronikka mainitsee tulon Ruotsiin 1512, ja Suomessa varhaisimmat varmennetut merkinnät ovat 1559 ja 1580 (Ahvenanmaa; Turku) (Rekola 2012, s. 58–62; Pulma 2012, s. 67–68).

Romanit keskiajan ja uuden ajan Euroopassa

Laajamittaiseen liikkumiseen vaikuttivat myös poliittinen epävakaus ja feodaaliyhteiskunnan rajoitteet: selvästi erottuvat, liikkuvat ryhmät herättivät kiinnostusta ja pelkoa yhtenäiskulttuurisessa Euroopassa (Pulma 2012, s. 89–93). Osa ryhmistä asettui paikoilleen ja integroitui paikallisyhteisöihin (esim. Etelä-Euroopan maaseutu ja käsityöammatit), ja kulttuurinen vaikutus näkyy yhä (Tervonen 2012, s. 215–217). Myöhemmissä muuttoaalloissa myös taloudelliset motiivit painoivat: 1960–1970-luvuilla suomalaisromaneja muutti Ruotsiin kuten muutakin väestöä (Pulma 2012, s. 279–281).

Vainot, assimilaatio ja kontrolli

Vainot ja rajoitukset toistuivat vuosisatojen mittaan: karkotuksia, pakkotyötä ja orjuutta (erityisesti Itä-Euroopassa), perheiden hajottamista sekä assimilointipolitiikkaa, jossa kiellettiin vaeltaminen, perinteiset ammatit, romanikieli ja omaleimainen pukeutuminen; valistus lievensi asenteita, mutta sulauttamispyrkimykset jatkuivat (Pulma 2012, s. 91–98, 279–281). 1800-luvulla liikkumista rajoitettiin rekisteröinnillä; Ranskassa käyttöön otettu "antropometrinen henkilöllisyystodistus" koski liikkuvia väestöjä vuosikymmenten ajan (Pulma 2012, s. 94–96).

Kirkko ja romaneihin kohdistunut suhtautuminen

Kirkkojen linja 1500–1800-luvuilla seurasi pitkälti maallista valtaa: romaneita pidettiin ongelmana ja palvelut voitiin evätä; suomalaisessa kontekstissa ajattelutapa alkoi muuttua vasta 1900-luvun jälkipuoliskolla (Hedman 2012, s. 225–228; Friman-Korpela 2014, s. 152–155). Symbolinen käänne oli arkkipiispa John Vikströmin anteeksipyyntö romaneille vuonna 1995 (Hedman, Åkerlund & Siirto 2019, s. 41–42).

Toisen maailmansodan joukkotuhot

Toisen maailmansodan aikana romanit joutuivat natsi-Saksan järjestelmällisen vainon (Porajmos) kohteeksi. Uhrimääräarviot vaihtelevat suurista puutteista dokumentaatiossa; tutkimuksessa esitetään satojen tuhansien, jopa yli miljoonan uhrin arvioita (Bruchfeld & Levine 1998, s. 72–74; Pulma 2012, s. 315–316). Myöhemmässä Euroopan lähihistoriassa on dokumentoitu romanivastaisia toimia ja kulttuurikielloista johdettuja rajoituksia eri maissa (Pulma 2012, s. 402–404).

Nykyhistoria ja aseman muutos Suomessa

Hitain askelin suomalainen kirkko ja yhteiskunta alkoivat kantaa aktiivista vastuuta: kansainväliset ihmisoikeussopimukset, valtiollinen romanipolitiikka ja romaniyhteisön oma vaikuttaminen muuttivat asemaa kohti tunnustettua kulttuurivähemmistöä (Friman-Korpela 2014, s. 148–156; Huttu 2018, s. 11–13). Romanien läsnäolo Suomessa on kirjattu vähintään vuodesta 1559 alkaen – lähes 500 vuotta – ja sinä aikana suomalainen talonpoikaiskulttuuri on kietoutunut romanikulttuurin itämaisiin tapoihin (Rekola 2012, s. 58–62; Pulma 2012, s. 67–68). Romanikieli on nykyisin uhanalainen ja sitä elvytetään opetuksen, materiaalien ja rahoituksen keinoin (OPH 2022; Suomen kulttuurirahasto 2022). Nimitys "romani" perustuu romanikielen sanaan rom 'ihminen, mies', ja terminologinen siirtymä on osa laajempaa itsemääräämisoikeuden ja kielellisen kunnioituksen historiaa (Åkerlund 2019, s. 14–16; Viljanen 2012, s. 125–128).

Vaikka romanien perustuslaillinen asema kielellisenä ja kulttuurisena vähemmistönä on vahva (Suomen perustuslaki 2000, 17 §), arjessa esiintyy yhä yhdenvertaisuuden ja osallisuuden haasteita; koulutustaso ja työllisyys ovat keskimäärin matalampia, joskin viime vuosina koulutuspolut ovat vahvistuneet (Weiste-Paakkanen, Lämsä & Kuusio 2018; Rajala & Blomerus 2015; Jauhola & Ärling 2019). Vuoden 1995 anteeksipyyntö ja 2000-luvun politiikkatoimet ovat osa siirtymää, jossa romaniväestö nähdään toimenpiteiden kohteesta aktiiviseksi toimijaksi – kehityssuunta, jota kansalliset ohjelmat pyrkivät vahvistamaan (Hedman, Åkerlund & Siirto 2019, s. 41–45; Huttu 2018, s. 23–25).

Romanit Suomessa tänään

Suomessa romanit muodostavat noin 10 000 hengen vähemmistön, jonka läsnäolo voidaan dokumentoida jo vuodesta 1559 lähtien (Pulma 2012, s. 63–65). Romanit ovat eläneet suomalaisen yhteiskunnan rinnalla lähes 500 vuoden ajan, mutta heidän asemansa on pitkään ollut syrjitty ja marginaalinen.

Nykyisin romanit tunnustetaan perustuslaissa kulttuuriseksi ja kielelliseksi vähemmistöksi. Perustuslain (731/1999) 17 §:n 3 momentti takaa heille oikeuden ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan. Lisäksi Suomi on ratifioinut Euroopan neuvoston alueellisia tai vähemmistökieliä koskevan peruskirjan (1992), jossa romanikieli on tunnustettu vähemmistökieleksi.

Arjen tasolla romanit kuitenkin kohtaavat edelleen haasteita. Työllisyystaso on valtaväestöön verrattuna alhaisempi, ja koulutuspolut katkeavat muita useammin jo perusasteen jälkeen (Rajala & Blomerus 2015, s. 23–25; Jauhola & Ärling 2019, s. 12–15). Viime vuosikymmeninä kouluttautuminen on kuitenkin lisääntynyt huomattavasti, ja yhä useampi romani jatkaa toiselle asteelle sekä korkeakouluihin (Weiste-Paakkanen, Lämsä & Kuusio 2018, s. 49–50).

Kulttuurinen identiteetti ja uskonto ovat säilyneet romanien keskuudessa vahvoina. Monet romanit kuuluvat evankelis-luterilaiseen kirkkoon, mutta myös helluntailiike ja muut vapaakirkolliset yhteisöt ovat merkittäviä (Lindberg 2012, s. 303–305). Kristillinen usko on ollut tärkeä voimavara romanien yhteisöllisyydessä ja sosiaalisessa selviytymisessä.

Romanien yhteiskunnallinen asema on muuttunut viimeisten vuosikymmenten aikana. Vähemmistöasemansa vuoksi he ovat olleet pitkään enemmän erilaisten ohjelmien ja toimenpiteiden kohteena kuin aktiivisia toimijoita. 2000-luvulla kehitys on kuitenkin kääntynyt: romanit toimivat itse järjestöjen, neuvottelukuntien ja hankkeiden kautta vaikuttajina omissa asioissaan (Friman-Korpela 2014, s. 210–213).

Romanikulttuuri pähkinänkuoressa

Kulttuurit ovat monimerkityksellisiä kokonaisuuksia, jotka koostuvat yhteisön henkisestä, sosiaalisesta ja fyysisestä funktiosta. Kulttuurien vaikuttavuus ihmisten ajatuksiin, mielipiteisiin tai arkisten asioiden toimintaan ei aina ole niin suoraa tai edes niin ilmeistä kuin ehkä saatamme ajatella. Suurin osa ihmisen toiminnoista ja ajatuksista nousee ihmisyydestä tai ilmenee yksittäisen henkilön, perheen, kyläyhteisön toimintana tai näkemyksenä ja näin irrallisena henkilön varsinaisesta etnisestä kulttuurista.

Suomen romanikulttuuria on helpompi hahmottaa sen sisarkulttuurin, aasialaisen kunnioittamisen kulttuurin, lävitse. Romanikulttuuri seisoo kolmen peruspilarin varassa, minkä kaikki Suomen romanit tiedostavat ja mihin periaatteessa jokaisen odotetaan sitoutuvan. Nämä kirjoittamattomat peruskonventiot sisäistetään kasvatuksen ja yhteisöllisen elämisen keskellä. Jokainen suku, perhe ja yksilö eri paikkakunnilla asuvina romaneina toteuttavat tätä yleismaallista kulttuuria yksilöllisesti ja hieman eri vivahtein.

Kunnioittaminen korostuu erityisesti iän mutta myös sosiaalisen aseman tuoman position mukaan ja ulottuu aina tasavertaiseen kanssakäymiseen sekä miesten ja naisten välillä. Kunnioitus näkyy kaikessa toiminnassa, puheessa, vaatetuksessa sekä suhteessa toiseen ihmiseen ja korostuu sitä voimakkaammaksi, mitä korkeammalla kunnioittamisen asemassa toinen ihminen on suhteessa itseen.

Suomen romanikulttuuri on monimuotoinen kokonaisuus, joka rakentuu yhteisön historiallisista kokemuksista, arvoista ja sosiaalisista käytännöistä. Kulttuuri välittyy erityisesti perheen ja suvun kautta ja se muotoutuu vuorovaikutuksessa valtaväestön sekä muiden kulttuurien kanssa (Viljanen 2012, s. 125–128; Åkerlund 2014, s. 53–55).

Romanikulttuurin peruspilareiksi kuvataan usein kunnioitus, siveellisyys ja puhtaus. Kunnioittaminen näkyy sukupolvien välisissä suhteissa, puhuttelutavoissa, pukeutumisessa ja sosiaalisessa kanssakäymisessä. Siveellisyyteen liittyy häveliäisyys, joka ohjaa keskustelunaiheita ja sukupolvien välistä käyttäytymistä. Puhtaus puolestaan käsittää sekä arkisen siisteyden että symbolisen merkityksen, joka näkyy esimerkiksi kodin järjestyksessä ja keittiön erityisasemassa (Kopsa-Schön 1996, s. 71–74; Hedman 2012, s. 225–228).

Kulttuurin normit ja käytännöt voivat vaikuttaa ulkopuolisen silmin tiukoilta, mutta käytännössä ne mukautuvat tilanteisiin ja sosiaalisiin ympäristöihin. Romanien arkielämässä yhdistyvät perinteiden kunnioittaminen ja sopeutuminen nykypäivän yhteiskuntaan. Ammatillisissa kohtaamisissa, esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuollossa, romanikulttuurin erityispiirteet voidaan huomioida joustavasti, jotta palvelut vastaavat sekä yksilön että yhteisön tarpeisiin (Friman-Korpela 2014, s. 96–100; Ärling 2010, s. 42–45).

Romanikulttuuri ei kuitenkaan ole yhtenäinen, vaan siinä esiintyy alueellisia, suvullisia ja yksilöllisiä eroja. Yhteisiä piirteitä ovat kuitenkin perhekeskeisyys, yhteisöllisyys ja kulttuuristen konventioiden sisäistäminen kasvatuksen kautta. Tämä monimuotoisuus tekee kulttuurista elävän ja muovautuvan ajan mukana, mutta samalla se toimii kiinnityspisteenä identiteetin rakentumisessa ja yhteisön sisäisessä yhteenkuuluvuudessa (Pulma 2012, s. 312–315).

Romanikulttuurin ymmärtäminen auttaa avaamaan yhteiskunnallisia kysymyksiä romanien osallistumisesta, yhdenvertaisuudesta ja kohtaamisesta arjen tilanteissa. Keskeistä on kohdata romani aina ennen kaikkea yksilönä, ei vain kulttuurinsa edustajana, mutta samalla tunnistaa kulttuurin merkitys identiteetin ja yhteisöllisyyden taustalla (Åkerlund 2019, s. 14–16).

Romanikulttuurin peruspilarit

Suomen romanikulttuuri rakentuu kolmen keskeisen periaatteen varaan: kunnioitus, siveellisyys ja puhtaus. Nämä normit ovat yhteisön sisäisiä ohjenuoria, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle kasvatuksen ja yhteisöllisen elämän kautta (Åkerlund 2014, s. 155–158; Viljanen 2012, s. 226–229).

Kunnioitus on kulttuurin ydin. Se näkyy erityisesti sukupolvien välisessä vuorovaikutuksessa, jossa vanhemmille ja yhteisön arvostetuille jäsenille osoitetaan erityistä arvonantoa. Tämä ilmenee esimerkiksi puhuttelutavoissa, pukeutumisessa ja siinä, miten tiloja käytetään (Hedman 2012, s. 397–399).

Siveellisyys – toiselta nimeltään häveliäisyys – säätelee sukupuolten ja sukupolvien välistä kanssakäymistä. Arkaluonteisista aiheista käytetään kiertoilmauksia, ja korkean kontekstin viestintä varmistaa, että keskustelu säilyttää kunnioittavan sävyn (Viljanen 2012, s. 230). Tämä normi liittyy läheisesti käsitykseen kasvojen menettämisestä ja säilyttämisestä, mikä puolestaan juontaa juuriaan laajempaan aasialaiseen kunnioittamisen kulttuuriin (Kopsa-Schön 1996, s. 145–147).

Puhtaus sisältää sekä konkreettisia että symbolisia ulottuvuuksia. Käytännössä se näkyy tarkassa kodin ja vaatteiden siisteydessä, mutta myös esimerkiksi keittiön ja ruokailuun liittyvien käytäntöjen merkityksessä. Historiallisesti puhtausnormit suojasivat yhteisöä epidemioilta kiertolaiselämän aikana (Pulma 2012, s. 279–281).

Vaikka nämä kulttuuriset säännöt voivat ulkopuolisille vaikuttaa tiukoilta, romanit itse soveltavat niitä joustavasti eri tilanteissa. Esimerkiksi terveydenhuollossa tai viranomaisasioinnissa kulttuurisia törmäyksiä vältetään usein hienovaraisesti, jotta asiointi sujuisi (Ärling 2010, s. 21–23). Tarkemmin ja omiin kulttuureihin peilattuna, on huomattavissa, että samat kolme elementtiä löytyy kaikista eri kulttuureista. Se milloin niiden kynnys tulee vastaa, on kulttuurisidonnaista.

Romanikieli: historia, nykytila ja tulevaisuus

Romanikieli on olennainen osa romanien identiteettiä ja kulttuuria. Se kuuluu indoeurooppalaisen kielikunnan indoarjalaiseen haaraan ja on sukua sanskritille sekä nykyhindille. Kielitieteelliset tutkimukset osoittavat, että romanikielten rakenteessa ja sanastossa on paljon yhtäläisyyksiä Intian luoteisosissa puhuttujen kielten kanssa, mikä vahvistaa käsitystä romanien alkuperästä alueella (Granqvist 2010, s. 245–247; Pulma 2012, s. 28–31).

Romanikielten sisäinen monimuotoisuus on huomattava: tutkijoiden mukaan murteita on jopa 47, ja osa niistä on keskenään niin erilaisia, ettei vastavuoroinen ymmärtäminen onnistu, vaikka yksittäisten sanojen vartalot olisivat samankaltaisia. Suomessa puhuttu romanikieli edustaa kaalo-murretta, joka on saanut vaikutteita erityisesti ruotsista ja suomesta (Granqvist 2011, s. 79–80).

Suomessa romanikieli on ollut pitkään ensisijaisesti puhuttu kieli, ja kirjallinen perinne alkoi kehittyä vasta 1970-luvulta lähtien. Vielä 1960-luvulla suurin osa romanilapsista oppi kielen kotona, mutta sittemmin kielen siirtyminen sukupolvelta toiselle on heikentynyt merkittävästi (Hedman 2009, s. 32–35).

Kielen asemaa vahvistaa Suomen perustuslain 17 §:n 3 momentti, joka takaa romaneille oikeuden omaan kieleen ja kulttuuriin (Suomen perustuslaki 2000, 17 §). Romanikielen opetus tuli mahdolliseksi peruskouluissa vuonna 1989, ja lainsäädäntö velvoittaa kuntia järjestämään opetusta, jos oppilaita on riittävästi. Käytännössä kuitenkin opettajapula ja oppimateriaalien vähyys rajoittavat opetuksen toteutumista (Granqvist 2011, s. 81–82; OPH 2022, s. 13–16).

Nykytilanteessa keskeinen haaste on kielen elvyttäminen ja käyttöalan vahvistaminen. Opetushallituksen romanikielen elvytysohjelma 2022–2030 asettaa tavoitteeksi muun muassa oppimateriaalien lisäämisen, opettajien kouluttamisen sekä uusien opetusmallien, kuten seutuyhteistyön ja etäopetuksen, kehittämisen (OPH 2022, s. 12–16). Lisäksi on käynnistetty digitaalisia sisältöjä ja yhteisöpohjaisia hankkeita, joiden avulla kieltä pyritään tuomaan lasten ja nuorten arkeen [Kotus 2024].

Romanikieltä voi opiskella myös korkeakoulussa: Helsingin yliopistossa on tarjolla romanikielen ja -kulttuurin perusopintoja, mutta opintopolku ei vielä kata kattavasti syventäviä opintoja (Granqvist 2023). Tulevaisuudessa kielen säilyminen edellyttää sekä yhteisön omaa sitoutumista että institutionaalista tukea. Romanien oma aktiivinen käyttö arjessa ja nuorille suunnattujen romanikielisten mediasisältöjen lisääminen ovat keskeisiä toimenpiteitä kielen elinvoimaisuuden turvaamiseksi (Salo 2017, s. 534–536; Granqvist 2020, s. 6–9).

Kulttuuriset symbolit ja kansainvälinen identiteetti

Romanien kansainvälinen lippu ja kansallislaulu ovat keskeisiä symboleja, jotka vahvistavat yhteisön etnistä identiteettiä ja yhteenkuuluvuutta yli valtiorajojen. Lippu hyväksyttiin Lontoossa järjestetyssä ensimmäisessä romanien maailmankongressissa vuonna 1971. Sen sininen ja vihreä tausta kuvaavat taivasta ja maata, kun taas punainen, 16-puolainen pyörä symboloi romanien alkuperää Intiassa sekä historiallista liikkuvuutta vankkureiden kautta (Pulma 2012, s. 402–404).

Kansallislaulu Gelem, gelem otettiin käyttöön samassa kongressissa. Laulun juuret ovat Balkanin alueen romanien kansanperinteessä, ja sen sanoma kertoo vaelluksesta, vainoista ja yhteisön selviytymisestä. Laulu on sittemmin muodostunut romaneja yhdistäväksi symboliksi, jota lauletaan juhlissa ja kansainvälisissä tilaisuuksissa (Åkerlund 2019, s. 22–23).

Romanien kansainvälistä päivää vietetään 8. huhtikuuta. Päivä lisää romanien näkyvyyttä ja tuo esiin heidän historiaansa, kulttuuriaan ja oikeuksiaan. Suomessa päivän viettoon on usein kuulunut romanilipun nostaminen virallisten rakennusten yhteyteen sekä kulttuuritapahtumia ja seminaareja, jotka tukevat yhteisön asemaa tasavertaisena vähemmistönä (Huttu 2018, s. 11–13).

Suomen romanien keskuudessa symbolien merkitys on kaksijakoinen: romanilippu ja kansallislaulu ilmentävät etnistä yhteenkuuluvuutta ja yhteyttä kansainväliseen romaniyhteisöön, mutta samalla Suomen lippu ja kansalliset symbolit koetaan läheisiksi ja osaksi omaa kansallista identiteettiä. Tämä kaksoisidentiteetti kertoo sekä kansallisesta kiinnittymisestä että ylirajaisesta yhteenkuuluvuudesta (Friman-Korpela 2014, s. 210–212).

Romaniasiain hallinto ja järjestötoiminta

Romanien asemaa Suomessa tukevat sekä valtiolliset että kansalaisyhteiskunnan rakenteet. Valtioneuvoston yhteydessä toimii Romaniasiain neuvottelukunta, jonka tehtävänä on edistää romaniväestön yhdenvertaisuutta, osallistumismahdollisuuksia ja elinolosuhteita. Se toimii romanien ja viranomaisten välisenä asiantuntijaelimenä, ja sen alaisuudessa toimii alueellisia neuvottelukuntia eri puolilla Suomea (Huttu 2018, s. 23–25).

Kirkon piirissä toimii Romaniasiain neuvottelukunta, joka perustettiin 1990-luvulla vastaamaan kirkon ja romanien väliseen vuoropuheluun liittyviin kysymyksiin. Sen tavoitteena on vahvistaa romanien osallisuutta kirkollisessa elämässä ja ehkäistä syrjintää sekä seurakuntien että laajemman yhteiskunnan tasolla (Hedman ym. 2019, s. 14–16).

Romanien järjestökenttä on monipuolinen ja historiallisesti merkittävä. Vanhin ja keskeisin toimija on vuonna 1906 perustettu Romano Missio ry, joka on tehnyt lastensuojelu- ja sosiaalityötä sekä julkaissut Romano Boodos -lehteä. Muita merkittäviä järjestöjä ovat Elämä ja Valo ry (perustettu 1964), joka painottaa hengellistä ja sosiaalista työtä, sekä Suomen Romaniyhdistys ry (perustettu 1967), joka keskittyy yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja romanien aseman parantamiseen. Uudempi toimija on Suomen Romani Forum ry (perustettu 2007), joka toimii paikallisjärjestöjen kattojärjestönä ja pyrkii vahvistamaan romanien kansalaisvaikuttamista (Åkerlund 2019, s. 28–31).

Lisäksi kansainväliset järjestöt, kuten European Roma Rights Centre (ERRC) ja International Romani Union, tukevat romanien oikeuksia ja osallistumista laajemmassa eurooppalaisessa kontekstissa. Näiden verkostojen kautta suomalaiset romanitoimijat ovat osa kansainvälistä keskustelua, mikä vahvistaa yhteisön asemaa ja näkyvyyttä myös kotimaassa (Granqvist 2020, s. 7–9).

Tulevaisuuden näkymät

Romanien asema suomalaisessa yhteiskunnassa rakentuu vahvasti kielen, kulttuurin ja yhteiskunnallisten rakenteiden varaan. Romanikieli on keskeinen identiteetin kannattelija, mutta sen säilyminen edellyttää sekä yhteisön sisäistä sitoutumista että yhteiskunnan tarjoamia rakenteellisia ratkaisuja. Elvytysohjelmat, opettajakoulutus ja uusien oppimateriaalien tuottaminen luovat pohjaa sille, että kieli siirtyy tuleville sukupolville.

Kulttuurin ydin – kunnioitus, häveliäisyys ja puhtaus – elää edelleen arjen käytännöissä ja kasvatuksessa, mutta samalla kulttuuri mukautuu ympäröivän yhteiskunnan muutoksiin. Symbolit, kuten romanilippu ja kansallislaulu, vahvistavat kansainvälistä yhteenkuuluvuutta, ja samalla kaksoisidentiteetti suomalaisina ja romaneina rakentaa siltoja kansallisen ja etnisen identiteetin välille.

Hallinnolliset ja järjestölliset rakenteet tukevat romanien osallisuutta monella tasolla. Romaniasiain neuvottelukunta, kirkollinen neuvottelukunta ja kansalaisjärjestöt toimivat kanavina, joiden kautta romanien ääni kuuluu päätöksenteossa. Kansainväliset verkostot puolestaan vahvistavat romanien asemaa osana laajempaa eurooppalaista keskustelua ja antavat mahdollisuuden vaikuttaa myös kansainvälisellä tasolla.

Romanien tulevaisuutta voidaan tarkastella myös Sitran tulevaisuusajattelun näkökulmasta, jossa keskiössä ovat vaihtoehtoiset skenaariot:

• Perusura: jos nykyinen kehitys jatkuu ilman merkittäviä lisäpanostuksia, romanikielen käyttö kaventuu edelleen ja koulutuspolkujen katkeaminen jää yleisemmäksi riskiksi.

• Toivottu tulevaisuus: romanikielen elvytys onnistuu, koulutukseen osallistuminen kasvaa kaikilla asteilla ja romanien osallisuus vahvistuu osana kestävää yhteiskuntaa.

• Varautuminen: jos syrjinnän muodot tai rakenteelliset esteet voimistuvat, riski yhteiskunnallisesta syrjäytymisestä kasvaa, mikä edellyttää ennakoivia toimenpiteitä.

Tulevaisuusajattelu auttaa näkemään, että kyse ei ole vain menneisyyden korjaamisesta tai nykyhetken ongelmien ratkaisemisesta, vaan kyvystä tunnistaa erilaisia mahdollisia tulevaisuuksia ja vaikuttaa siihen, että toivottu tulevaisuus toteutuu.

Romanien tulevaisuuden näkymät kietoutuvat paitsi kulttuurin ja kielen säilymiseen myös yhteiskunnalliseen osallisuuteen. Keskeisiä kysymyksiä ovat koulutuspolkujen jatkuvuus, työelämään kiinnittyminen sekä yhdenvertaisten palveluiden saavutettavuus. Tutkimusten mukaan romanien koulutustaso on edelleen keskimäärin matalampi kuin valtaväestöllä, mutta viime vuosikymmeninä on tapahtunut selkeää edistystä: yhä useampi romani jatkaa peruskoulun jälkeen toisen asteen opintoihin, ja yksittäisiä polkuja johtaa aina korkeakoulutukseen asti (Rajala & Blomerus 2015, s. 14–18; Jauhola & Ärling 2019, s. 22–24).

Poliittisesti romanien asemaa Suomessa on vahvistettu kansallisilla ohjelmilla, kuten Suomen romanipoliittisella ohjelmalla (ROMPO3, 2023–2030), joka asettaa tavoitteiksi muun muassa kielen ja kulttuurin tukemisen, koulutuksen ja työllisyyden vahvistamisen sekä syrjinnän vähentämisen. Ohjelma kytkeytyy EU-tason strategioihin ja on osa laajempaa vähemmistöpolitiikan kokonaisuutta (STM 2023, s. 5–8).

Tulevaisuutta voidaan Sitran ennakointiajattelun tavoin hahmottaa systeemisesti: kieli, kulttuuri, koulutus ja työllisyys eivät ole erillisiä saarekkeita, vaan ne muodostavat toisiinsa kietoutuvan verkoston. Jos yksi osa-alue vahvistuu – esimerkiksi kielen elvytys onnistuu – se tukee myös muita alueita, kuten koulutusmotivaatiota ja identiteetin vahvistumista. Vastaavasti rakenteelliset esteet yhdessä osa-alueessa voivat heikentää muiden kehitystä.

Romanien tulevaisuuden visio on kytköksissä siihen, kuinka Suomi kykenee hyödyntämään moninaisuuttaan voimavarana. Jos yhteiskunnalliset rakenteet tarjoavat todellisia mahdollisuuksia ja romanit itse tarttuvat aktiivisesti näihin tilaisuuksiin, syntyy positiivinen kierre, joka hyödyttää koko yhteiskuntaa. Tällainen visio on linjassa Sitran korostaman ennakoivan ja osallistavan tulevaisuusajattelun kanssa: tulevaisuus ei ole ennalta määrätty, vaan siihen voidaan vaikuttaa valinnoilla ja yhteistyöllä.

Romanien tarina on siten enemmän kuin vähemmistön historia ja nykyisyys. Se on myös peili suomalaiselle yhteiskunnalle siitä, kuinka yhdenvertaisuus ja moninaisuus toteutuvat käytännössä – ja samalla mahdollisuus rakentaa kestävämpiä ja osallistavampia tulevaisuuksia.

Lähteet

Verkkojulkaisuja Suomen romanikielestä ja sen kieliteknologiasta

Evangelia Adamou & Granqvist, Kimmo 2015. Unevenly mixed Romani languages. International Journal of Bilingualism 9(5): 525–547.

Granqvist, Kimmo 2002. ROMTWOL: Suomen romanikielen kaksitasokuvaus. Esitelmä Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa.

Granqvist, Kimmo 2010. Two hundred years of Romani Linguistics. Teoksessa Karttunen, Klaus (toim.) Anantaṁ śāstram. Indological and Linguistic Studies in Honour of Bertil Tikkanen. Studia Orientalia 108 (2009), s. 245–265.

Granqvist, Kimmo 2011. Lyhyt Suomen romanikielen kielioppi. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja 24. Helsinki. Julkaissut painettuna Suomen Romaniyhdistys ry.

Granqvist, Kimmo 2011. Romanikielen tutkimus ja yliopisto-opetus. Teoksessa Rajala, Susanna (ed.) Romanioppilaiden perusopetuksen hyviä käytäntöjä. Opetushallitus. Oppaat ja käsikirjat 2011:14: 79–84.

Granqvist, Kimmo 2012. Finská romština – gramatický náčrt. Romano džanipen 1: 27–60.

Granqvist, Kimmo 2014 (ed.) Juho Peltosalmi ja Yrjö Temo. Suomi–romani-sanakirja ja Johanneksen evankeliumi. Helsinki: Suomen romaniyhdistys.

Granqvist, Kimmo 2015. Vyukové a studijní materiály pro romštinu ve Fínsku. Romano džanipen 2: 23–50.

Granqvist, Kimmo 2020. Critical evaluation of Romani inclusion strategies in Finland and Sweden. Journal of Contemporary European Studies, DOI: 10.1080/14782804.2020.1801394.

Granqvist, Kimmo 2023. Kieliteknologiaa Linuxilla: Suomen romanikielen automaattinen muoto-opin analysaattori ja korjausohjelma.

Granqvist, Kimmo 2023. Romanikielen opetus Euroopassa. Kieli, koulutus ja yhteiskunta, joulukuu 2023.

Granqvist, Kimmo 2024. Suomen romanikielen varhaiset vuodet Gananderista toiseen maailmansotaan. Suomen Romaniyhdistys ry.

Granqvist, Kimmo 2024. Suomen romanikielen sananmuodostus. Suomen Romaniyhdistys ry.

Hedman, Henry. 2009. Suomen romanikieli: sen asema yhteisössään, käyttö ja romanien kieliasenteet. (Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja, 8.)

Salo, Mirkka 2016. Romanikielisten lainasanojen ja koodinvaihdon tehtävät Suomen romanien suomenkielisessä verkkokeskustelussa. Puhe ja kieli 4, 251–271.

Salo, Mirkka 2017. Romanikielinen ja romanikieleen pohjautuva kieliaines Suomen romanien suomenkielisessä verkkokeskustelussa. Virittäjä 4, 534–566.

Salo, Mirkka 2019. Keskustelijoiden yksilölliset erot suomenkielisen verkkokeskustelun romanikielisten sanojen käytössä. Puhe ja kieli 3, 241–273.

Salo, Mirkka 2021. Romanikieliset elementit romanien suomenkielisellä verkkokeskustelupalstalla. Väitöskirja. Helsinki: Unigrafia.

Tenser, Anton & Kimmo Granqvist 2015. Romanikielen pohjoismurteiden variaatio. Idäntutkimus 22: 3-17.

Viljanen, Anna Maria, Kimmo Granqvist & Anca Enache 2015. Suomalaisen romanitutkimuksen vuosisadat. Idäntutkimus 22: 41-53.

Artikkelit ja teokset

Bruchfeld, S. & Levine, P. A. 1998. Kertokaa siitä lapsillenne… Kirja juutalaisten joukkotuhosta Euroopassa 1933–1945. Helsinki: Opetushallitus.

Castaneda, A., Larja, L., Nieminen, T., Jokela, S., Suvisaari, J., Rask, S., Koponen, P. & Koskinen, S. 2015. Ulkomaalaistaustaisten psyykkinen hyvinvointi. (Selvitysartikkeli.) Helsinki: THL.

Euroopan neuvosto. 1992. Euroopan neuvoston alueellisia tai vähemmistökieliä koskeva peruskirja. Strasbourg: Euroopan neuvosto.

Friman-Korpela, S. 2014. Romanipolitiikasta romanien politiikkaan – Poliittisen asialistan ja toimijakonseption muutos 1900-luvun jälkipuoliskon Suomessa. Väitöskirja. Jyväskylän yliopisto. Saatavilla: https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/44810/978-951-39-6012-4_vaitos_15122014.pdf

Friman-Korpela, S., Hedman, H., Jääskeläinen, K., Puumala, S. & Åkerlund, T. 2005. Romanit ja kirkko – Opas seurakuntien työntekijöille ja luottamushenkilöille. Suomen ev.-lut. kirkon kirkkohallituksen julkaisuja 2005:2. Helsinki: Kirkkohallitus / Diakonia ja yhteiskuntatyö.

Frisk, O. & Tulkki, H. 2005. Kulttuuriavain. Helsinki: Otava.

Hedman, H. 2012. Romanit ja kirkko. Teoksessa P. Pulma (toim.), Suomen romanien historia, 225–228. Hämeenlinna: Karisto.

Hedman, H. 2014. Romanikieli ja sen asema tänään. Teoksessa J. Mäkinen (toim.), Elämää ja Valoa 50 vuotta. Helsinki: Elämä ja Valo ry.

Hedman, H., Åkerlund, T. & Siirto, U. 2019. Romanit kirkossa – Opas seurakuntien työntekijöille ja luottamushenkilöille. Suomen ev.-lut. kirkon julkaisuja 80. Helsinki: Kirkkohallitus. Saatavilla: https://evl.fi/plus/yhteiskunta-ja-kirkko/monikulttuurisuus/romanit/aineistoja

Heinonen, J. 2019. Suomen romanien kohtaama syrjintä ja rasismi. Kokemuksia, mielipiteitä ja sosiaalityön ratkaisumalleja. Pro gradu. Helsingin yliopisto. Saatavilla: https://urn.fi/URN:NBN:fi:hulib-201904181703

Heire, H. 2000. Lähihoitajiksi opiskelevien romanien käsityksiä terveydestä. Pro gradu, Kuopion yliopisto, Hoitotieteen laitos.

Hirvilammi, T. & Laatu, M. 2008. Epäoikeudenmukainen kohtelu on romaniasiakkaiden arkea. Teoksessa T. Hirvilammi & M. Laatu (toim.), Toinen vääryyskirja: lähikuvia sosiaalisista epäkohdista. Helsinki: Kelan tutkimusosasto.

Huttu, H. (toim.) 2018. Suomen romanipoliittinen ohjelma (ROMPO) 2018–2022. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 3/2018. Helsinki: STM. Saatavilla: https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-00-3916-5

Hänninen, K. & Poikela, R. 2016. Toimintalähtöinen, dialoginen ja kohtaava vuorovaikutus. Teoksessa M. Törrönen, K. Hänninen, P. Jottimäki, T. Lehto-Lunden, P. Salovaara & M. Vestilä (toim.), Vastavuoroinen sosiaalityö. Helsinki: Gaudeamus.

Härkönen, J., Savonen, J., Virtala, E. & Mäkelä, P. 2017. Suomalaisten alkoholinkäyttötavat 1968–2016: Juomatapatutkimusten tuloksia. Raportti 3/2017. Helsinki: THL.

Jauhola, L. & Ärling, M. 2019. Romanien työllisyys, yrittäjyys ja työmarkkinoille integroituminen. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 2019:12. Helsinki: TEM. Saatavilla: https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/161893

Kauppinen, T. M. & Castaneda, A. E. 2013. Maahanmuuttajaryhmien elinoloissa on eroja. Hyvinvointikatsaus 3/2013. Helsinki: Tilastokeskus. Saatavilla: https://www.stat.fi/artikkelit/2013/art_2013-09-23_007.html

Kopsa-Schön, T. 1996. Kulttuuri-identiteetin jäljillä – Suomen romanien kulttuuri-identiteetistä 1980-luvun alussa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Koskinen, S., Martelin, T., Borodulin, K., Lundqvist, A., Sääksjärvi, K. & Koponen, P. 2018. Terveyden, toimintakyvyn ja niihin vaikuttavien tekijöiden vaihtelu koulutuksen ja asuinalueen mukaan. Teoksessa P. Koponen, K. Borodulin, A. Lundqvist, K. Sääksjärvi & S. Koskinen (toim.), Terveys, toimintakyky ja hyvinvointi Suomessa – FinTerveys 2017, Raportti 4/2018. Helsinki: THL.

Lindberg, V. 2012. Suomen romanien uskonnollinen herääminen. Teoksessa P. Pulma (toim.), Suomen romanien historia. Hämeenlinna: Karisto.

Majaniemi, P. & Viljanen, A. M. 2008. Romanivanhusten palvelutarvekartoitus. Helsinki: Suomen Romaniyhdistys.

Malin, M. 2011. Maahanmuuttajien terveyteen ja hyvinvointiin vaikuttavat tekijät. Helsinki: THL. Saatavilla: https://www.julkari.fi/handle/10024/102862

Markkanen, A. 2003. Luonnollisesti – etnografinen tutkimus romaninaisten elämänkulusta. Joensuun yliopiston humanistisia julkaisuja 33. Joensuu: Joensuun yliopisto.

Myyryläinen, H. 2010. Mitä on kulttuuri. Verkkokurssimateriaali. Saatavilla (haettu 3.7.2019): https://materiaalit.internetix.fi/fi/opintojaksot/9historia/euroopankulttuurihistoria/mita_on_kulttuuri

Mäkinen, J. (toim.) 2014. Elämää ja Valoa 50 vuotta. Helsinki: Elämä ja Valo.

Opetushallitus (OPH). 2022. Suomen romanikielen elvytysohjelma toimenpide-esityksineen. Helsinki: Opetushallitus. Saatavilla: https://www.oph.fi/fi/tilastot-ja-julkaisut/julkaisut/suomen-romanikielen-elvytysohjelma-toimenpide-esityksineen

Opetus- ja kulttuuriministeriö. 1999. Perusopetuslaki (628/1998, muutoksineen). Helsinki: OKM.

Puuronen, A. & Välimaa, R. (toim.) 2001. Nuori ruumis. Helsinki: Gaudeamus.

Rajala, S. & Blomerus, S. 2015. Katsaus aikuisten romanien koulutustaustoihin. Raportit ja selvitykset 2015:8. Helsinki: Opetushallitus.

Rekola, T. 2012. Romanien varhaisvaiheet Suomessa. Teoksessa P. Pulma (toim.), Suomen romanien historia. Hämeenlinna: Karisto.

Stenbäck, I. 1995. Kirkko ja romanit yhteistyöhön – Romanien kaksi päivää kestäviä hautajaisia ei tunneta. Helsingin Sanomat. Saatavilla (haettu 10.7.2019): https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000003433762.html

Suomen kulttuurirahasto (SKR). 2022. Romanikielelle ja -kulttuurille miljoonan euron tuki. Tiedote. Saatavilla (haettu 13.3.2024): https://skr.fi/ajankohtaista/romanikielelle-ja-kulttuurille-miljoonan-euron-tuki

Suomen perustuslaki. 2000/731. 17 §, 3 mom. Helsinki: Eduskunta.

Tervonen, M. 2012. Romanit ja suuri muutos. Teoksessa P. Pulma (toim.), Suomen romanien historia. Hämeenlinna: Karisto.

THL. 2015. Ulkomaalaistaustaisten psyykkinen hyvinvointi, turvallisuus ja osallisuus. Ulkomaista syntyperää olevien työ ja hyvinvointi (UTH) 2014. Työpaperi 18/2015. Helsinki: THL. Saatavilla: https://www.julkari.fi/handle/10024/137276

Viita, A. 1967. Mustalaisväestön hyväksi: Mustalaislähetystyö Suomessa v. 1904–1966. Helsinki: Mustalaislähetys.

Viljanen, A. M. 2012. Romanikulttuurin muuttuvat muodot ja pysyvät rakenteet. Teoksessa P. Pulma (toim.), Suomen romanien historia. Hämeenlinna: Karisto.

Weiste-Paakkanen, A., Lämsä, R. & Kuusio, H. (toim.) 2018. Suomen romaniväestön osallisuus ja hyvinvointi (ROOSA) – perustulokset 2017–2018. Raportti 15/2018. Helsinki: THL. Saatavilla: https://www.julkari.fi/handle/10024/137276

Åkerlund, T. 2014. Romanikulttuuri. Teoksessa J. Mäkinen (toim.), Elämää ja Valoa 50 vuotta. Helsinki: Elämä ja Valo.

Åkerlund, T. 2019. Romanit Suomessa. Kielikello. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus.

Ärling, M. 2010. Romanit terveyspalveluiden käyttäjinä – romanipotilas vuodeosastolla. Opinnäytetyö (AMK). Helsinki: Diakonia-ammattikorkeakoulu. Saatavilla: https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2010120717332

Ärling, M. 2018. Romanien työllistyminen – kompastuskivi vai ponnahduslauta? Tuumasta toimeen -koulutusmalli ponnahduslautana työllistymiseen. Opinnäytetyö (YAMK). Helsinki: Diakonia-ammattikorkeakoulu. Saatavilla: https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-201805026065

Ärling, M. 2026 (tulossa). Romanien korkeakoulutus Suomessa: estävät ja edistävät tekijät. Opinnäytetyö (YAMK). Helsinki: Diakonia-ammattikorkeakoulu.