"Sodassa ensimmäisenä kuolee totuus" – ja näköjään myös järki ja selkäranka
Tämä ikivanha sanonta, joka on pyörinyt sodanjournalismin kliseekoneessa, osuu tänään kuin nyrkki naamaan. Totuus ei vain kuole sodassa – se lynkataan, poltetaan roviolla ja haudataan nopeasti arjenkin keskellä, ennen kuin kukaan ehtii kysyä, mitä hittoa täällä tapahtuu. Hyvä esimerkiksi tästä on Israelin ja Gazan konflikti, joka on kuin elävä oppikirja totuuden kuristamisesta. Ihmisiä, kokonaisia valtioita viedään narussa kuin pässejä, ja mikä pahinta, monet näistä pässeistä pitävät itseään valaistuneina älyköinä.
Totuus on hauras kuin saippukupla – kaunis, mutta poksahtaa pienimmästäkin tökkäyksestä. Kun sota, ideologinen vääntö tai henkinen kahakka syttyy, totuus on ensimmäinen, joka heitetään bussin alle vallan, pelon tai pelkän laiskuuden nimissä. Olen nähnyt tämän omin silmin, esimerkiksi järjestötyössä, jossa "yhteinen hyvä" on usein vain koodisana selkärangattomuudelle - ihmiset menevät kuin *sensuroitu* pitkin lauteita. Mutta miksi? Miksi fiksut, moraalisesti muka valveutuneet ihmiset sulkevat silmänsä totuudelta? Koska se on niin paljon helpompaa kuin katsoa peiliin.
Psykologia tarjoaa tähän näppärän selityksen: kognitiivinen dissonanssin eli ristiriidan harmoniassa. Tuo mielen oma pikku paniikkihälytys, kun uskomukset ja teot eivät mätsää. Ihminen haluaa uskoa olevansa hyvä, fiksu ja oikeassa – joten kun totuus paljastaa, että hei, saatatkin olla väärässä tai tukenut väärää puolta, mieli tekee voltteja välttääkseen tämän epämukavan totuuden. Fiksut ihmiset ovat tässä erityisen lahjakkaita. He eivät vain kiistä totuutta – he kirjoittavat sille kokonaisia romaaneja, joissa vääryydet rationalisoidaan kauniiksi periaatteiksi. Itsepetos on kuin Oscar-palkittu näytelmä: "Katsokaa, kuinka syvällisesti selitän, miksi minun ei tarvitse kohdata totuutta!". Näyttelijäsuoritus ansaitsee vähintäänkin aplodit.
Raamattu ei säästele sanojaan näiden teatteritähtien suhteen. Jeesus latasi fariseuksille, aikansa "älyköille": "Voi teitä, te tekopyhät! Te olette kuin kalkilla valkaistut haudat: ulkoa kauniita, mutta sisältä täynnä kuoleman luita ja kaikkea saastaa" (Matt. 23:27). Fariseukset rakensivat itselleen moraalisen kulissin, mutta kun totuus kolkutti ovea, he vetivät verhot kiinni ja teeskentelivät, että kukaan ei ole kotona.
Kuulostaako tutulta? Minusta tämä herättää melkein fyysistä pahoinvointia – tuo tekopyhyyden haju on pahempi kuin viikon vanha kala. Haisenko minä?
Totuuden kieltäminen on myös vallankäytön väline, ja voi pojat, miten sujuvasti se tapahtuukaan! Kun on kyse omasta edusta tai pakonomaisesta tarpeesta miellyttää valtaapitäviä, totuus väännetään sellaisiin solmuihin, että akrobaattiakin hirvittää. Israelin ja Gazan konfliktissa tämä näkyy räikeästi: propaganda jauhaa, faktat vääntyvät, ja yhtäkkiä "terrorismi" onkin oikeutettua. Fiksutkin ihmiset ostavat tämän, koska he haluavat uskoa suureen tarinaan – oli se sitten isänmaallisuus, ideologia tai pelkkä halu kuulua joukkoon. "Pieni valhe ei haittaa, kunhan se palvelee suurempaa päämäärää", he kuiskaavat itselleen, samalla kun Sananlaskut huutavat taustalla: "Valheelliset huulet ovat Herralle kauhistus" (Sananl. 12:22).
Entä sitten ne korkeamoraaliset hengen jättiläiset, jotka julistavat rakkautta ja armoa, mutta kääntävät katseensa, kun totuus osoittaa sormella heidän suuntaansa? Tämä on kuin saippuaoopperan juonenkäänne: samaan aikaan kun he lainaavat Raamattua ja hehkuttavat, he sivuuttavat vääryydet, koska niiden kohtaaminen vaatisi jotain pelottavaa – rehellisyyttä. Jeesus sanoi sen suoraan: "Te sokeat oppaat! Te siivilöitte hyttysen, mutta nielaisette kamelin" (Matt. 23:24). He keskittyvät kiillottamaan moraalista julkisivuaan, mutta kun kyse on oikeudenmukaisuudesta tai totuuden puolustamisesta, he yhtäkkiä unohtavat lukeneensa Raamatun kohdan "Tuntekaa totuus, ja totuus tekee teidät vapaiksi" (Joh. 8:32). Paljon helpompaa on heittää glitteriä moraalin päälle ja toivoa, että kukaan ei huomaa roskakoria, johon totuus on viskattu.
Totuuden kohtaaminen - ainakin itseni kohdalla - on vaatinut pakottamista katsoa peiliin, koska se repii rikki ne kauniit illuusiot, joita olemme rakkaudella rakentaneet. Se vaatii nöyryyttä myöntää, että hei, ehkä en olekaan aina oikeassa. Se vaatii rohkeutta katsoa sodan tuhoa, järjestöjen kulisseja tai omia valintoja suoraan silmiin ja sanoa: "Tämä ei ole ok." Raamattu kehottaa tähän: "Tutki minut, Jumala, ja tunne sydämeni, koettele minua ja tunne ajatukseni" (Ps. 139:23-24). Mutta kuka oikeasti uskaltaa? On paljon helpompaa vetää lippalakki silmille ja teeskennellä, että totuus on vain ikävä somehäirikkö, joka voidaan blokata.
Lopulta totuuden kuolema – sodassa, järjestöissä tai omassa päässä – tapahtuu, koska me annamme sen tapahtua. Joten seuraavan kerran, kun näet fiksun ihmisen selittelevän tai hengellisen sankarin siivoavan totuuden maton alle, kysy itseltäsi: haluanko minäkin olla pässi narussa vai uskallanko valita totuuden?Ja kyllä, totuus usein sattuu, mutta se on ainoa, mikä pitää sinut vapaana – ja ehkä myös estää sinua oksentamasta omaan tekopyhyyteesi.
Päivän ajatus: Totuus on kuin kaktus – se pistää, mutta ainakin tiedät, että se on aitoa. Valitse se, tai valmistaudu elämään valheiden saippuaoopperassa.
