Kuinka paljon maksaa olla ihminen!

On hetkiä, jolloin ymmärtää olevansa muiden silmissä kustannus ennen kuin on ihminen. Ei siksi, että kukaan sanoisi sitä ääneen, vaan siksi, että kysymykset alkavat väärästä kohdasta: paljonko tämä maksaa? 

Muistan elämäni varrelta, ihan lähimenneisyydestä tilanteita, joissa mitään ei sanottu ääneen, mutta kaikki oli silti selvää. Katseet viipyivät hetken liian pitkään, kysymykset eivät olleet oikeasti kysymyksiä ja hiljaisuus kertoi enemmän kuin yksikään lause. Sellaisina hetkinä ymmärtää, ettei sinua mitata ihmisenä, vaan jonkin muun kautta.

Ehkä juuri siksi tuntuu erityisen ristiriitaiselta, mutta ei enää yllättävältä, että tasa-arvon päivänä ja rasismin vastaisella viikolla Suomessa keskustellaan jälleen siitä, keillä oikeastaan on lupa olla tasa-arvoisia. Ei juhlapuheissa tai ohjelmajulistuksissa, vaan siellä, missä elämä oikeasti tapahtuu. Arjessa, ihmisten välissä.

Suomi kertoo mielellään itsestään tietynlaista tarinaa. Me olemme tasa-arvon mallimaa ja maailman onnellisin kansa, yhteiskunta, jossa perustuslaki turvaa jokaiselle oikeuden kieleen, kulttuuriin ja ihmisarvoon. Paperilla tämä kaikki on totta. Mutta arki ei ole paperia, eikä elämä noudata aina sitä käsikirjoitusta, jonka olemme itsellemme kirjoittaneet. Tasa-arvo ei nimittäin ole kaikille lähtökohta, vaan jotain, joka asetetaan yhä uudelleen puntariin. Se mitataan, sitä punnitaan ja siitä keskustellaan  ja kummallisen usein juuri silloin, kun kyse on niistä ihmisistä, joilla on jo valmiiksi vähiten. Keskustelu alkaa lähes aina samalla tavalla. Se on rauhallinen, rationaalinen ja kuulostaa jopa vastuulliselta: maksaako tämä liikaa? Kysymys on niin järkevä, että siihen on helppo yhtyä. Mutta kun sitä kuuntelee tarpeeksi pitkään, huomaa vähitellen, ettei kyse ole pelkästään rahasta. Kyse on siitä, keneltä tämä kysymys kysytään. Ja miksi.

Romanihameesta käyty keskustelu paljastaa tämän ehkä kirkkaammin kuin mikään muu viime aikoina. Yhtäkkiä yhdestä vaatekappaleesta tulee talouspoliittinen kysymys, melkeinpä symboli jostakin, mikä yhteiskunnassa on muka pielessä. Puhutaan 200–500 eurosta kahdessa vuodessa, noin 20 eurosta kuukaudessa, ja marginaaliselle ihmisjoukolle kohdistuvasta tuesta.

Kun tätä pysähtyy oikeasti suhteuttamaan mittakaavaan, keskustelu alkaa näyttää oudolta. Koko Suomen tasolla puhutaan noin tuhannen euron kuukausikustannuksesta. Se vastaa 0,0000047–0,0000057 prosenttia bruttokansantuotteesta ja noin 0,000015–0,000018 prosenttia valtion menoista. Luvut ovat niin pieniä, että niitä on vaikea edes hahmottaa. Ei pisaraa meressä, vaan hädin tuskin ajatus kosteuden häivähdyksestä ilmassa, ja silti juuri tästä syntyy voimakas reaktio.

Kysymys ei mielestäni ole ensisijaisesti siitä, pitäisikö erillisiä tukia olla vai ei, vaan siitä, miten nykyinen toimeentulotukijärjestelmä käytännössä toimii. Nykyisellään järjestelmä estää säästämisen, mikä johtaa tilanteeseen, jossa suurempia mutta välttämättömiä hankintoja ei voi tehdä lainkaan ilman erillistä tukea. Siksi haluaisin kysyä suoraan: miten ratkaisisitte sen tilanteen, että toimeentulotukijärjestelmä estää säästämisen ja tekee näin käytännössä suuremmat välttämättömät hankinnat mahdottomiksi? (Enkä nyt hameesta vaan kokonaisuudesta, jota varten harkinnanvarainen ja täydentävä toimeentulotuki on tarkoitettu).

Ajattelen, että jos tähän rakenteelliseen ongelmaan löydettäisiin toimiva ratkaisu, tarve erillisille tukimuodoille vähenisi merkittävästi. Ei vain tässä kysymyksessä, vaan laajemmin.

Kysymys ei mielestäni ole ensisijaisesti siitä, pitäisikö erillisiä tukia olla vai ei, vaan siitä, miten nykyinen toimeentulotukijärjestelmä käytännössä toimii. Nykyisellään järjestelmä estää säästämisen, mikä johtaa tilanteeseen, jossa suurempia mutta välttämättömiä hankintoja ei voi tehdä lainkaan ilman erillistä tukea. Siksi haluaisin kysyä suoraan: miten ratkaisisitte sen tilanteen, että toimeentulotukijärjestelmä estää säästämisen ja tekee näin käytännössä suuremmat välttämättömät hankinnat mahdottomiksi? (Enkä nyt hameesta vaan kokonaisuudesta, jota varten harkinnanvarainen ja täydentävä toimeentulotuki on tarkoitettu).

Ajattelen, että jos tähän rakenteelliseen ongelmaan löydettäisiin toimiva ratkaisu, tarve erillisille tukimuodoille vähenisi merkittävästi. Ei vain tässä kysymyksessä, vaan laajemmin.

Nyt on siis pakko kysyä, puhummeko me oikeasti rahasta vai jostakin aivan muusta. Jos kyse olisi rahasta, keskustelu olisi jo päättynyt, koska mittakaava ei yksinkertaisesti kestä tarkastelua. Älykäs ajattelija ymmärtää, että jäljelle jää kysymys siitä, kuka saa olla oma itsensä ja missä.

Romanihame ei ole kansallispuku tai tanhupuku samalla tavalla kuin suomalaiset maakuntapuvut, jotka puetaan juhlaan ja riisutaan pois, kun tilaisuus päättyy. Romanihame on ihan aitoa arkea. Se on tapa olla maailmassa, ei esitys sitä varten. Juuri siksi siitä tulee niin näkyvä ja juuri siksi se näyttää herättävän niin paljon enemmän kuin pelkän kysymyksen kustannuksista.

Tämä sama näkyvyys on ollut ongelma myös työelämässä joillekin työnantajille. Romaninaiset ovat joutuneet viemään olemassaolonsa oikeuksia oikeuteen asti, kun heidät on irtisanottu pukeutumisen vuoksi. Perusteluiksi on esitetty ergonomiaa ja hygieniaa, mutta oikeus on katsonut, että kyse oli asenteista. Ei siitä, voiko työ tulla tehdyksi, vaan siitä, miltä työntekijä saa näyttää tehdessään sen.

Kun tätä katsoo riittävän pitkään, alkaa hahmottua laajempi kuvio. Jos hyväksymme ajatuksen, että ihmisen tapa olla maailmassa voidaan kääntää kustannuskysymykseksi, mihin vedämme rajan? Missä kohtaa alamme kysyä, paljonko maksaa se, että joku näyttää erilaiselta, puhuu eri kieltä tai elää eri tavalla? Missä kohtaa tämä logiikka alkaa koskea muitakin: lapsia, vanhuksia, vammaisia. Heitä, jotka eivät sovi valmiisiin muotteihin?

Tiedän! Nämä ovat epämukavia kysymyksiä, mutta juuri siksi ne ovat olennaisia. Ajattelu, joka alkaa pienestä ja näennäisen järkevästä kysymyksestä, voi huomaamatta laajentua tavaksi arvioida ihmisiä sen perusteella, mitä he maksavat. Tälle ilmiölle on nimi romanikontekstissa, antigypsyismi, mutta kyse ei lopulta ole vain yhdestä ryhmästä. Kyse on ajattelutavasta, jossa ihmisarvo ei ole lähtökohta, vaan muuttuja ja nyt se syötetään hintalappuna.

Maailman onnellisemmassa maassa osa ihmisistä joutuu jatkuvasti perustelemaan oikeuttaan olla ihminen; oma itsensä. Pakostakin on syytä kysyä, mitä tämä onnellisuus oikeastaan mittaa. Ehkä se mittaa sitä, kuinka helppoa enemmistön on olla kohtaamatta tätä ristiriitaa. 

Lopulta varmasti ymmärrämme, ettei tämä keskustelu ei koske vain romaneja. Se koskee meitä kaikkia. Jokaisella ihmisellä on jotain, mikä on hänelle olennaista – osa identiteettiä, jota ei voi riisua ilman, että jotain rikkoutuu. Useimmat meistä saavat kantaa sitä rauhassa, mutta jos joutuisimme puolustamaan sitä joka päivä, ymmärtäisimme nopeasti, mistä tässä on kyse.

Muistutan meitä, ettei tasa-arvo tarkoita samanlaisuutta. Se tarkoittaa sitä, että kenenkään ei tarvitse luopua itsestään kuuluakseen joukkoon. Minna Canth nosti tämän kysymyksen esiin jo yli sata vuotta sitten, eikä vastaus ole vieläkään valmis. Siksipä juuri kaikkein rehellisin kysymys ei ole se, että paljonko jokin maksaa, vaan se, milloin me päätimme, että ihmisen arvo on ylipäätään laskettavissa?