Suomi 2026 - kuka antoi luvan vihata ääneen ja kuka päätti vaieta?

Tämä viikko paljasti jälleen Suomesta jotain sellaista, mitä ei enää voi ohittaa tai selittää pois. Rasisminvastainen viikko ja tasa-arvon päivä kulkivat rinnakkain sen kanssa, että poliittinen keskustelu käännettiin romaneihin – ei vahingossa, vaan perussuomalaisten kansanedustajien Joakim Vigeliuksen ja Juho Eerolan avausten seurauksena. Ja kuten niin monta kertaa ennenkin, tapahtui se, mikä tuntuu tässä maassa tapahtuvan yhä helpommin: tulvaportit aukeavat. 

Yhtäkkiä sosiaalinen media, kommenttikentät ja yksityisviestit täyttyvät vihasta, joka ei ole enää pelkkää erimielisyyttä tai kärkevää keskustelua, vaan sellaista halveksuntaa, että jopa kovapintaisempi lukija joutuu pysähtymään ja punastuu sanojen rumuuden edessä. Sanoja, joita ei voi selittää tietämättömyydellä, mutta joita silti kirjoitetaan kuin oikeutettuna, kuin tämä olisi normaalia. Ja juuri siksi tämä on niin vakavaa, koska tämä ei synny tyhjästä. 

Kun valtaa käyttävät ihmiset nostavat toistuvasti vähemmistöjä - eivät varsinaisesti itse korjattavaa asiaa - julkisen keskustelun kohteeksi tai vähintäänkin ratsastavat vähemmistöjä halveksuvalla retoriikalla kohti poliittista näkyvyyttä ja suosiota, he eivät toimi viattomasti. He tietävät tarkan harkitusti, mitä tekevät, vaikka eivät sanoisi kaikkea ääneen. Riittää, että retorisesti osoitetaan suunta ja luotetaan siihen, että kyllä kansa loput hoitaa. Ja hoitikin. Joitakin viedään kuin pässiä narussa.

Samaan aikaan täytyy katse kääntyy väistämättä toisaallekin, eikä vastaus ole lohdullinen. Missä oli Kokoomus, pääministeripuolue, jonka pitäisi kantaa vastuu koko maan ilmapiiristä? Missä oli RKP, joka puhuu oikeuksista ja sivistyksestä? Missä olivat Kristillisdemokraatit, joiden pitäisi puolustaa ihmisarvoa silloinkin, kun se ei ole poliittisesti helppoa? Missä olivat ne puheenvuorot, joissa olisi sanottu, että tämä ei käy? Vastaus ei ole monimutkainen – korvia huumaava hiljaisuus, joka ei ole neutraalia vaan valinta. Miksi?

Mutta kaikkein surullisinta on tämä . Sama hiljaisuus kaikui myös sieltä, mistä moni olisi odottanut toisenlaista ääntä. Missä oli Romano Missio 120 vuotta vanhana järjestönä, minkä pitäisi seistä juuri romaninaisten oikeuksien rinnalla ja juuri tällaisessa hetkessä ja puolustaa heitä? Ai miksikö? No siksi, että se on tunnetusti naisten asioita ajava järjestö. Sen äänen puuttuminen on ollut korvia huumaava. Kun sekä valta että puolustus vaikenevat, jää jäljelle tyhjiö, jonka täyttää se ääni, joka huutaa kovimmin ja tällä kertaa se - yllätys yllätys - se tuttu vihan ääni.

"Tämä ei ole vain yksittäisten ihmisten ongelma. Tämä on poliittisesti ruokittu ilmapiiri – ja siihen on vastuu niillä, joilla on valta, ja niillä, jotka päättävät vaieta." 

Raamatussa sen enempää Jeesus kuin VT:n profeetatkaan eivät säästellyt sanojaan kohdatessaan tekopyhyyttä ja yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuutta. He eivät haastanut vain niitä, jotka huusivat kovaa, vaan erityisesti niitä, jotka tiesivät paremmin ja silti vaikenivat. Ulkokuori saattoi olla kunnossa, mutta sisältä puuttui rohkeus kohdata totuus. Sama kysymys nousee nyt väistämättä: kuinka kauan tässä maassa voidaan puhua arvoista, jos niitä ei puolusteta silloin, kun se maksaa jotain? Tulee aika, kun minua ja sinua tullaan hakemaan, eikä ole enää ketään, joka sanoisi sinun tai minun puolesta. 

Minulle tämä ei ole teoreettinen keskustelu. Olen nähnyt ne viestit, lukenut ne sanat ja kantanut niiden painon. Ja tiedän, etteivät ne jää vain ruuduille. Ne valuvat kouluihin, työpaikoille ja arkeen. Lapset oppivat nopeasti, ketä saa pilkata ja ketä ei tarvitse puolustaa. Näin rasismi ei vain ilmesty. Se opetetaan, se normalisoidaan ja toistetaan sukupolvelta toiselle ja kansanedustajan kaksinaismoralistisella mutta hyväksytyllä esimerkillä.

Ja nyt siihen asiaan, jota moni yrittää käyttää savuverhona. Täydentävä eli harkinnanvarainen toimeentulotuki ei ole mikään "erityisetu" yhdelle ryhmälle. Se on Suomen laissa säädetty osa toimeentulotukea, jota voidaan myöntää kenelle tahansa asiakkaalle, jos hänellä on erityisiä tarpeita tai olosuhteita, joita perustoimeentulotuki ei kata. Se voi tarkoittaa lasten harrastuksia, sairaudesta aiheutuvia kuluja, kodin välttämättömiä hankintoja tai kulttuuriin liittyviä välttämättömiä menoja. Kyse on tapauskohtaisesta harkinnasta, ei etuoikeudesta.

Romaninaisten hame ei tässä ole poikkeus vaan esimerkki. Taustalla on pitkä historia, jossa romanikulttuurin näkyviä piirteitä – kuten pukeutumista – on pyritty rajoittamaan ja häivyttämään. Juuri siksi perustuslaki turvaa oikeuden omaan kieleen ja kulttuuriin. Kun tätä oikeutta sovelletaan käytäntöön, se tarkoittaa myös sitä, että ihmisellä on mahdollisuus ylläpitää kulttuurisia käytäntöjään ilman, että taloudellinen tilanne pakottaa luopumaan niistä.

Ja nyt siihen ydinasiaan, jota ei voi kiertää - voin tarvittaessa vääntää asian ratakiskostakin, jos rautalanka ei riitä. Tässä keskustelussa ei ole kyse siitä, etteikö yhteiskunnan tukijärjestelmissä olisi korjattavaa. Varmasti on ja niitä pitää ja tulee voida tarkastella kriittisesti. Mutta ei, oikeasti kyse on siitä, miten asioita nostetaan esiin ja mihin suuntaan keskustelua ohjataan. Kun marginaalinen tukimuoto ja sen hädintuskin miljoonasosa vaikutus Suomen talouteen nostetaan esiin tavalla, joka kohdistuu yhteen vähemmistöön, niin kyse ei ole enää talouspolitiikasta. Kyse on kehystämisestä. Kyse on siitä, että rakennetaan mielikuva ongelmasta ja samalla osoitetaan, ei mikä vaan kuka on ongelma. Ja näin saadaan kansan huomio siirrettyä tunteenpurkaukseen, ja katse pois oikeista ongelmista tai vaikutteista Suomen talouteen. 

Samaan aikaan kun tätä keskustelua lillukan varsista käydään, Suomi on ajautunut tilanteeseen, jossa työttömyys on EU:n korkein; kymmenen prosentin tuntumassa (10.6%) , kun EU keskiarvo on noin kuusi prosenttia (6%). Siinä puhutaan jo aivan eri mittaluokan vaikutuksista yhteiskuntaan ja talouteen euroissa. Ja kuka tai ketkä tästä ovat vastuussa? Istuva hallitus, jossa myös edustaja Vegeliuksen puolue häärää. 

Toivoisin kohteliaimmin, ettei kukaan enää esittäisi tyhmää tai piiloutuisi näennäisen "huolen" "tasavertaisuuden" taakse, vaikka tiedän, että ei aikaakaan, kun taas joku isänmaan toivo tulee ja ... Tämä ei ole rehellistä huolta julkisesta taloudesta. Tämä on retoriikkaa, joka ruokkii vastakkainasettelua ja kohdistaa paineen yhteen ihmisryhmään. Tai vieläkin suoremmin sanottuna: tässä ei ole kyse taloudesta, vaan tunteista; kateudesta, pelosta ja tarpeesta löytää syyllinen. Ja kun nyt se ei ollut juutalaiset tai somalit niin kas kummaa se oli romanit. 

Yli 500 vuotta on yritetty olla osa tätä yhteiskuntaa, rakentaa paikkaa, tulla hyväksytyksi. Ja silti yhä uudelleen joutuu kysymään, kelpaanko minä tässä maassa koskaan ilman ehtoja. Olisiko Suomen aika katsoa myös omaan poveen inkluusion ja integroitumisen osalta? Suomi puhuu itsestään maailman onnellisimpana maana, eikä se ole valhe. Maassamme on paljon hyvää suhteessa moniin muihin maihin. Mutta samalla täällä on jotain muuta, jotain mikä on pitkään pidetty piilossa kattilan kannen alla keräämässä painetta. Ja kun kantta vähän raottaa, sieltä ei nouse esiin sivistys vaan ääretön viha, joka etsii kohdetta kuin kiljuva jalopeura Liian usein se kohde on se kaikista heikoin - syrjityin kansanosa koko maailmassa.

Minä olen diakoni, enkä voi vaieta, kun ihmisarvoa rikotaan. Minun paikkani on niiden rinnalla, joiden ääni ei kuulu, ja tänään se ääni on romanien. Huomenna se voi olla jonkun muun; sinun. Siksi tämä ei ole vain yksittäisten ihmisten ongelma, eikä tämä ole vain yksi keskustelu. Tämä on ilmapiiri, jota rakennetaan ja siihen on vastuu niillä, joilla on valta, ja niilä, jotka ajavat romanien asioita järjestöissä, ja niillä, jotka päättävät vaieta sekä meillä jokaisella, jotka Suomessa asumme. 

Minua ei hiljaiseksi saa. Ei tänään, ei huomenna. Ei käy!

#rasismi #yhdenvertaisuus #Suomi #ihmisoikeudet #Työnimi