Suojatyö, suojavaikuttaminen ja vallan periytyminen

Moni kolmannen sektorin romanitoimija, ehkä myös viranomainen tai muu toimija tunnistaa tilanteen - en siis ole ainoa - vaikkei sitä aina osaa tai uskalla nimetä. Tämän kaltaisen tekstin kirjoittaminen vaatii aikaa ja harkintaa – ennen kaikkea siksi, että asian sanoo niin, ettei heitä lasta pesuveden mukana.

Erityisesti vähemmistöjen ylläpitämissä organisaatiossa on työpaikkoja ja vaikuttamisen positioita, joiden olemassaoloa ei varsinaisesti kyseenalaisteta, mutta joiden sisältöä on vaikea perustella. Työ jatkuu, ihmiset pysyvät paikoillaan ja/tai valta kiertää tutussa piirissä. Kaikki näyttää ulospäin toimivalta, mutta jokin ei kanna.

On tärkeää sanoa tämä heti alkuun. Romanijärjestöissä tehdään valtavasti aidosti hyvää työtä. Monissa toiminnoissa yksittäiset työntekijät toimivat ammattimaisesti, eettisesti ja yhteisön etua ajatellen, jopa  usein niukoilla resursseilla ja vaikeissa rakenteissa. Tämä teksti ei kiistä sitä. Se tarkastelee enemmänkin niitä käytäntöjä, jotka ovat tulleet vastaan nimenomaan niissä yhteyksissä, joissa olen ollut itse mukana, tehnyt työtä ja seurannut toimintaa läheltä - en siis puhu kuulopuheita tai kyläjuoruja. Kyse ei ole koko kentästä, vaan tunnistettavista ilmiöistä tietyissä rakenteissa.

Juuri siksi havainnot ovat myös vaikeita ohittaa. Ja tiedän, laitan jälleen pääni pölkylle. Nyt on minun vuoroni, koska edelliset näkijät ovat jo muuttaneet ajanrajan tuolle puolen. 

Meillä on monia ihmisiä suojatöissä tai tehtävissä – eikä se ole neutraali rakenne

Romanityössä on nähtävissä suojatyöpaikkoja. Niissä työn vaatimustaso on matala, vastuut epäselviä ja työn tarkoitus vaikeasti sanoitettavissa. Usein nämä paikat ovat syntyneet vilpittömästä halusta tarjota osallisuutta ja paikka yhteisössä ihmisille, joille avoimet työmarkkinat eivät ole olleet saavutettavia.

Ongelma ei ole siinä, että tällaisia ratkaisuja on olemassa. Ongelma syntyy silloin, kun suojatyö ei ole rajattua, tavoitteellista tai väliaikaista, vaan muuttuu pysyväksi asemaksi. Tällöin suojasta tulee este. Työ ei kehitä, ei johda eteenpäin eikä kanna organisaation tai muuta perustehtävää.

Tässä kohtaa arvot ja käytännöt alkavat erkaantua toisistaan. Puhutaan osallisuudesta, mutta rakennetaan pysähtyneisyyttä. Puhutaan voimaantumisesta, mutta ylläpidetään matalia odotuksia. Kaikki näyttää hyvältä, mutta kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Kehittyminen on lakannut jo aikaa sitten – tai se on muuttunut näennäiseksi.

Vastaava ilmiö on nähtävissä poliittisen vaikuttamisen tasolla. Ihmisiä nostetaan edustajiksi, asiantuntijoiksi ja koordinaattoreiksi. He istuvat työryhmissä, osallistuvat hankkeisiin ja ovat mukana neuvotteluissa. Ulospäin kaikki näyttää osallistavalta.

Kokemukseen ja tutkimukseen pohjautuen on kuitenkin tunnistettavissa tilanteita, joissa vaikutusvalta on rajattu ennalta. Edustajat ovat paikalla, mutta eivät todellisuudessa ohjaa. Heitä kuullaan ja he puhuvat ajoittain oikeita asioitakin, mutta heidän puheensa ei muuta suuntaa. Osallisuudesta tulee rituaali, joka tuottaa vaikutelman vaikuttamisesta ilman todellista vallan jakamista.

Tällöin arvojen ja toiminnan välinen ristiriita syvenee. Julkilausutut periaatteet korostavat yhteisön ääntä, mutta käytännöt varmistavat, ettei tämä ääni häiritse liikaa. Yhteisöllä ratsastetaan omien etujen nimissä, ja ulkopuoliset eivät siihen puutu, koska pelkäävät leimaantumista.

Suvut ja vallan keskittyminen

Romanityössä on nähtävissä rekrytoinnin ja vallan jakautumisen tapoja, jotka eivät perustu aidosti avoimiin hakuihin tai selkeisiin pätevyyskriteereihin. Yhteisön sisäinen lojaalisuus vallan keskittymälle nousee keskeiseksi valintaperusteeksi. Sen rinnalla toimii toinen, vielä vaikeammin sanoitettava rakenne: sukujen ja tiiviiden kaveripiirien kautta periytyvä valta.

Tehtävät ja asemat siirtyvät isältä serkulle, serkulta siskon tyttärelle, ystäväpiiristä toiselle. Usein tämä tapahtuu ilman tietoista pahantahtoisuutta. Pitkän historian omaavissa organisaatioissa näin on "aina tehty". Luottamus ja tuttuus koetaan hyviksi perusteiksi. Ja ymmärrän hyvin mutta samalla näen niissä piilevän vaaran.

Ajan myötä tästä voi muodostua tilanne, jossa yksi suku tai sisäpiiri ikään kuin valtaa toiminnan omiin tarkoituksiinsa. Ääntä pitävät kriittiset toimijat eivät välttämättä joudu suoraan syrjään mutta heidät pidetään hiljaisina toisin keinoin, joskus melko rajuinkin keinoin. Useimmiten kuitenkin ikään kuin kutitetaan leuan alta tarjoten leipää ja sirkushuveja: pieniä etuja, näkyvyyttä, nimikkeitä tai projektiluonteisia rooleja, jotka sitovat mutta eivät anna todellista vaikutusvaltaa.

Ulkopuolelta katsottuna kaikki näyttää osallistavalta ja hyväntahtoiselta. Sisältä käsin rajat ovat selvät.

Voiko arviointikyky sumentua?

Erityisen ongelmalliseksi tilanne muuttuu silloin, kun samat henkilöt ovat yhtä aikaa työntekijöitä ja työnantajia itselleen, vaikka se juridisesti olisikin ihan mahdollista. Samasta perheestä nousee työnantajarooli, hallinnollinen vastuu ja suora läheinen sukulaissuhde työntekijöihin. Valvonta, arviointi ja päätöksenteko kietoutuvat toisiinsa. Tällöin jääviys ei ole poikkeus vaan pysyvä tila. Pitkällä aikavälillä terve arviointi sumenee: ei enää tiedetä, arvioidaanko työtä, ihmistä vai suhdetta. Päätökset alkavat tuntua itsestään selviltä, koska ne tehdään "omien" kesken. Kuinka monta tiukkaa päätöstä on jouduttu tekemään ilman, ettei jälkimainingeissa ole tuotu esille: "Tästä puhutaan sitten kotona tarkemmin."

Eettisesti tämä on raskas asetelma. Hyvän hallinnon periaatteet eivät katoa, vaikka toimintaympäristö olisi pieni tai arvopohjainen. Päinvastoin: juuri tällaisissa ympäristöissä niiden merkitys korostuu entisestään.

Yksi vaikeimmista mutta olennaisimmista havainnoista liittyy siihen, että pitkään jatkuneet käytännöt muuttuvat näkymättömiksi. Kun vallan periytyminen, suosiminen ja kaksoisroolit ovat olleet arkea vuosikymmeniä, osalliset eivät itsekään enää erota, missä kulkevat eettisyyden, jääviyden ja vastuun rajat.

Tämä ei ole yksilöiden moraalinen epäonnistuminen, vaan rakenteellinen sokeutuminen. Kun toimintatapa on ollut olemassa kauemmin kuin yksittäiset toimijat, sitä ei enää arvioida. Se vain jatkuu – ja alkaa näyttää normaalilta. Ja jos joku kyseenalaistaa sen, hänet saatetaan hiljentää tai ohittaa.

Vastuu ei katoa arvojen tai rakenteiden taakse

Näitä rakenteita tarkastellessa yksi kysymys nousee väistämättä esiin. Monissa niistä yhteisöistä ja järjestöistä, joissa edellä kuvatut ilmiöt ovat nähtävissä, suurin osa toimijoista kaikilla tasoilla on vakaumuksellisia kristittyjä – tai ainakin esiintyy sellaisina. Arvopuhe on vahvaa, eettinen kieli tuttua ja viittaukset lähimmäisenrakkauteen, oikeudenmukaisuuteen ja heikoimman puolelle asettumiseen ovat osa yhteistä sanastoa.

Juuri tämä tekee ristiriidasta niin pysäyttävän. Kyse ei ole arvojen puutteesta, vaan niiden kaksoiselämästä. On kuin arvot toimisivat kahdessa eri rekisterissä: yhdessä puheessa ja julkisessa itseymmärryksessä, toisessa arjen päätöksissä, vallankäytössä ja siinä, keitä suojellaan ja keitä vaiennetaan.

Tässä kohdin on vaikea välttää kysymystä: voiko yksi ja sama ihminen elää kahdella eri arvopohjalla yhtä aikaa? Voiko eettinen vakaumus olla aidosti läsnä puheessa, mutta sivuutettuna silloin, kun se haastaisi omat edut, lähipiirin aseman tai totutut ja totuuden rakenteet? Eräässä laulussa tämä kitsoaffektiivisuus tuodaan oivaltavasti esille: "Lululla oli kolme mieltä, ja yksi niistä valtasi hänet iltaisin". Ajatus on leikkisä, mutta kysymys haudan vakava: mikä mieli, mikä arvo, missä tilanteessa saa vallan?

Kristillinen vakaumus – kuten mikä tahansa eettinen traditio – ei kanna itse itseään. Se ei toteudu identiteettinä tai nimilappuna, vaan valinnoissa, jotka usein tehdään hiljaisuudessa ja ilman yleisöä. Juuri niissä hetkissä, joissa olisi helpompaa vaieta, myöntyä tai katsoa muualle, arvot joko tulevat todeksi tai jäävät sanoiksi eletyssä elämässä. Selittää voidaan paljonkin mutta totuus on aina tarua ihmeellisempää.

Ehkä kaikkein hämmentävintä ei ole se, että ristiriitoja syntyy - olemmehan ihmisiä. Siksi se on inhimillistä. Hämmentävintä on se, kuinka nopeasti nämä ristiriidat voidaan normalisoida, hengellistää tai selittää parhain päin ja samalla unohtaa, että eettinen vakaumus menettää merkityksensä, jos se ei kosketa myös vallankäyttöä, jääviyttä ja vastuun kantamista.

Lopuksi

Romanityön kentällä on nähtävissä sekä syvää sitoutumista että rakenteellisia vinoumia. Molemmat voivat olla totta samaan aikaan. Aidosti hyvää tekevät ihmiset ja ongelmalliset rakenteet elävät usein rinnakkain – ja joskus samoissa organisaatioissa, jopa samoissa rooleissa. Hyvä työ ei tee käytännöistä automaattisesti eettisiä, eikä vilpitön aikomus suojaa toiminnan seurauksilta.

Tämä teksti ei puhu koko kentästä. Se puhuu niistä rakenteista, jotka tulevat näkyviin vasta silloin, kun toimintaa tarkastelee läheltä ja pitkään sekä kun pintaa raaputetaan. Kun on ollut mukana arjessa, nähnyt päätösten seuraukset ja seurannut, ketkä nousevat ja ketkä hiljenevät. Juuri siksi nämä ilmiöt ovat tunnistettavia niille, jotka ovat olleet samankaltaisissa positioissa – ja usein näkymättömiä niille, jotka katsovat kauempaa.

On myös ihmisiä, jotka näkevät kulissien taakse. Ihmisiä, jotka osaavat erottaa aidon hyvän tekemisen siitä, mikä vain muistuttaa sitä. He tunnistavat eron hyväntekijöiden ja "hyväntekijöiden" välillä: niiden, jotka kantavat vastuuta myös silloin kun se maksaa, ja niiden, joiden hyvyys lakkaa siinä kohtaa, kun se uhkaa omaa asemaa, lähipiiriä tai totuttuja rakenteita. Tämä erottelukyky ei synny kyynisyydestä, vaan kokemuksesta – ja usein siitä, että on itse maksanut jonkin hinnan totuuden näkemisestä.

Kysymys ei ole siitä, ovatko nämä rakenteet syntyneet hyvistä aikomuksista. Usein ne ovat. Kysymys on siitä, uskalletaanko katsoa, mitä niistä on tullut – ja ketä ne lopulta palvelevat. Kaikki hyvän näköinen ei ole hyvää, eikä kaikki hyvää tekevä toiminta ole viatonta. Juuri siksi romanityön sektori, jos jokin, ansaitsee katseen, joka ei tyydy kulisseihin.