Stubbin uudenvuodenpuhe ei ole vain rohkaisua – se on moraalinen mittari

Tasavaltamme presidentin Alexander Stubbin uudenvuodenpuhe asettuu selvästi enemmän moraaliseksi kompassiksi kuin juhlavaksi tilannepuheeksi. Sen ydin ei ole iskulauseissa, vaan kolmessa vaativassa tavoitteessa: rauha, kasvu ja välittäminen. Ne kuulostavat yksinkertaisilta, mutta yhdessä ne muodostavat yhteiskunnallisen vaatimuksen, joka paljastaa nopeasti, keitä "me" oikeastaan olemme – ja keitä jätämme ulkopuolelle.

Puheen toistuva ajatus "Sinun. Minun. Meidän." ei ole retorinen koriste. Se siirtää vastuun abstraktilta valtiolta konkreettisille ihmisille. Samalla se tekee jotain olennaista: se purkaa moraalin irti poseeraamisesta. Vastuu ei kuulu identiteeteille tai ryhmille, vaan toimijoille. Tässä mielessä puhe ei ole pehmeä, vaan vaativa.

Yhtenäisyys mitataan siellä, missä se on vaikeinta

Stubb puhuu Suomesta yhteisönä, jonka perusta on sivistys, oikeudenmukaisuus ja toisen kunnioittaminen. Hän nimeää rasimin ja syrjinnän suoraan ongelmiksi, joissa "meidän on pystyttävä parempaan". Romaniväestöä ei mainita erikseen, mutta juuri siksi puheen todellinen testikohde on selvä: jos yhtenäisyys ei ulotu niihin, jotka ovat historiallisesti olleet sen ulkopuolella, se jää tyhjäksi käsitteeksi.

Puheen ajatus välittämisestä – yhteiskunnan velvollisuudesta tukea niitä, jotka eivät löydä paikkaansa – resonoi suoraan romanien kokemuksiin koulutuksessa, työelämässä ja palvelujärjestelmissä. Samalla puhe haastaa myös romaniyhteisöä itseään. Yhtenäisyys ei synny vain ulkopuolisista vaatimuksista pääväestölle, vaan myös siitä, että yhteiseen hyvään sitoudutaan romaniyhteisön sisältä käsin.

Se osa romaniyhteisön henkilöistä, jotka saavat suhteettoman näkyvyyden negatiivisten ilmiöiden kautta, eivät saa määrittää koko yhteisöä – mutta vastuu tämän asetelman purkamisesta on yhteinen. Tässä Stubbin puhe on erityisen älykäs: se torjuu syrjintää ilman syyllistämistä ja vaatii vastuuta ilman leimaamista. Moraali ei ole huutoa, vaan työtä.

Toivo ei ole tunne, vaan tekojen seuraus

Stubbin toivo ei ole naiivia optimismia. Se on realismiin nojaavaa luottamusta siihen, että Suomi selviää, jos se ei anna periksi kyynisyydelle. Puhe tunnistaa vaikeudet suoraan: talous, työttömyys, turvattomuus, perheväkivalta, mielenterveys ja rasismi. Tästä huolimatta – tai juuri siksi – viesti on kirkas: yhteiskunta ei saa vetäytyä, eikä kääntää katsettaan pois ja teeskennellä, ettei mitään tapahdu.

Toivo syntyy teoista, jotka tekevät yhdenvertaisuudesta todellista. Osaamiseen panostaminen, koulutus, kulttuuri ja mielikuvitus eivät ole pehmeitä lisukkeita, vaan kestävyyden ehtoja. Yhteiskunta, joka investoi vain kasvuun mutta ei välittämiseen, rapautuu sisältä. Stubbin puhe muistuttaa, että arvot menettävät merkityksensä, jos ne eivät näy päätöksissä ja arjessa.

Moraali ilman moralisointia

Puheen ehkä älykkäin, mutta helposti ohitettava oivallus kiteytyy ulkopolitiikkaa koskevassa toteamuksessa: Suomen toiminta ei perustu moralisointiin tai identiteettipolitiikkaan, vaan arvoihin, intresseihin ja tekoihin. Tämä ajatus ei rajoitu ulkopolitiikkaan, vaan heijastuu koko puheeseen.

Rauha ei ole puhdas tila, vaan kompromissi, joka ei aina vastaa oikeudentajuamme. Kasvu ei ole lupaus, vaan pitkäjänteistä vastuunkantoa yli hallituskausien. Välittäminen ei ole tunnepuhetta, vaan uhrauksia ja oman edun sivuun panemista. Tässä Stubbin puhe eroaa monista muista: se puolustaa arvoja ilman moraalista ylemmyyttä.

Hienovarainen kristillinen etiikka

Puheen lopun viittaus Jumalan siunaukseen ei ole irrallinen perinne. Se kokoaa yhteen puheen arvopohjan: rauhan etsimisen, vastuun kantamisen ja lähimmäisen huomioimisen. Kristillisestä näkökulmasta puhe kutsuu pois passiivisesta uskontulkinnasta kohti yhteiskunnallista vastuuta. Lähimmäisenrakkaus ei jää yksityiseksi hyveeksi, vaan saa myös rakenteellisen ja poliittisen ulottuvuuden.

Vastuullisen yhteiskunnan mittarina

Stubbin uudenvuodenpuhe ei lupaa helppoja ratkaisuja, mutta se piirtää selkeän mittatikun: yhteiskunnan arvo mitataan sillä, miten se kohtelee heikoimpiaan ja kuinka tosissaan se ottaa välittämisen. Romaniväestölle, yhdenvertaisuuden puolustajille ja kristityille puhe ei ole vain kuultavaksi tarkoitettu – se on kutsu vastuuseen.

Uusi vuosi ei tarvitse lisää iskulauseita.
Se tarvitsee tekoja, jotka tekevät rauhasta, kasvusta ja välittämisestä todellisia.