Ruutuvihosta ruokakassiin

"Kukaan ei jonota huvikseen. Kassissa on aina muutakin kuin ruokaa – se on lupaus, ettet ole yksin."

Avaan neljä paksua leikekirjaa, joihin olen vuosien varrella liimannut Operaatio Ruokakassiin liittyviä lehtijuttuja, valokuvia ja pieniä muistoja. Huokaisen syvään ja uppoudun niihin kuin aikakoneeseen. Jokainen sivu tuo eteeni useiden ystävien kasvot, yhteiset naurut ja ne kyyneleet, jotka olemme vuodattaneet satojen keskustelujen jälkeen ihmisten kanssa, joiden elämässä moninainen köyhyys on ollut päivittäinen taistelu.

Leikekirjojen välissä elävät myös suuret juhlat ja pitkät leipäjonot, vapaaehtoisten uupumaton työ ja Jumalan johdatus. Kun katson taaksepäin, huomaan, että kyse ei ole vain yhdestä hankkeesta, vaan liikkeestä, joka on muuttanut sekä minun että monen muun elämän suunnan.

Kun ruutuvihkoon syttyi näky

Syyskuun 25. päivänä 2006 istuin tavallisessa jumalanpalveluksessa Turun Varissuolla Uusi Pesula -seurakunnassa. Pastori aloitti saarnansa, mutta ajatukseni harhailivat. Kaksi ystävääni oli juuri ilmoittanut lopettavansa HK:lta saadun ruuan jakamisen. Mietin, eikö mitään voisi tehdä. Kesken kaiken kuulin sisäisen äänen, joka kutsui tarttumaan työhön. Epäröin: minäkö, tavallinen romanipoika? Lopulta vastasin hiljaa: "Herra, minä tartun työhön. Auta minua."

Raamatun välistä löysin ruutuvihon, johon aloin piirtää hahmotelmaa. Hetkessä syntyi mind map, joka oli enemmän kuin pelkkä kaavio. Ymmärsin, että Jumala oli laskemassa sydämelleni ihmistä suuremman unelman. Aluksi ajattelin sen koskevan vain Varissuon aluetta, mutta pian tajusin, että kysymys oli jostakin paljon laajemmasta. Siitä syntyi Operaatio Ruokakassin toimintamalli.

Elämän käänne ja kutsu

Näkyä edelsi oma kriisini. Olin tehnyt pitkän rupeaman terveydenhuollossa ja olin täysin loppu. Itkin ja etsin Jumalaa, joka olisi totta arjessa. Yhtenä päivänä kotonani soi taas tuttu levy, Pekka Simojoen Sama vanha ristinpuu. Olin kuullut sen satoja kertoja, mutta nyt sanat koskettivat uudella tavalla.

Polvistuin olohuoneen lattialle, kyyneleet valuivat. Nousin ylös uutena ihmisenä – ja diakonian kutsu oli syntynyt.

Tuo kutsu on kantanut minut moniin tehtäviin: Uusi Pesulan diakoniasta Operaatio Ruokakassin koordinaattoriksi ja toiminnanjohtajaksi, myöhemmin Mikaelinseurakunnan diakoniatyöhön ja edelleen Diakonia-ammattikorkeakouluun ja sieltä Suomen vanhimman romanijärjestön Romano Mission toiminnanjohtajaksi ja nyt Opetushallituksen asiantuntijatehtävään. Matkan varrella olen saanut nähdä, kuinka Jumala käyttää tavallista ihmistä tekemään jotakin epätavallista.

Kädenpuristus, joka teki historiaa

Huhtikuun 1. päivänä 2008 kahdentoista Turun seudulla toimivan kristillisen järjestön ja seurakunnan edustajat kättelivät toisensa. Virallisesti Operaatio Ruokakassi syntyi. Yhteistyö oli poikkeuksellista: näin monen eritaustaisen toimijan virallinen liittoutuminen oli ainutlaatuista koko Suomessa. Minut valittiin koordinaattoriksi ja Pertti Verho puheenjohtajaksi.

Mukana olivat muun muassa Pelastusarmeija, Varsinais-Suomen Sininauha, useat vapaaseurakunnat, Katulähetys ja A-kilta. Ajatus oli selvä: yhdessä olemme enemmän. Ruoka, hygieniatuotteet ja vaatteet kerättiin keskitetysti ja jaettiin tehokkaasti niitä tarvitseville. Siitä alkoi uusi aikakausi Turun avustustyössä.

Tyroksikupillinen rakkautta

Moni hetki on jäänyt mieleeni, mutta yksi nousee yli muiden. Turun kauppatorilla järjestettiin Köyhien ja vähävaraisten itsenäisyyspäiväjuhla. Lunta tuprutti vaakasuoraan ja pakkanen puri luihin, mutta soppatykki höyrysi ja vapaaehtoiset jakoivat ruokakasseja ja lämpimiä vaatteita.

Soppajonossa seisoi mies, jonka elämä kului kadulla. Hän pyysi arasti toista kupillista makkarakeittoa, koska ei muistanut, milloin viimeksi oli syönyt lämmintä. Vapaaehtoinen katsoi häntä silmiin, kosketti käden selkää ja sanoi: "Saat syödä niin monta kupillista kuin tahdot. Tämä on juuri sinua varten." Kun mies syömisensä lopulta katsoi minua silmiin ja huulilta pystyin lukemaan sanan kiitos, ymmärsin: kupillinen keitto voi olla kupillinen rakkautta.

Vapaaehtoisuuden taidonnäytteet

Vuosien varrella saimme järjestää monia suuria juhlia: Turun kauppatorilla itsenäisyyspäivänä ja Logomossa vähävaraisten joulujuhlia. Ne keräsivät yhteen jopa tuhat ruokailijaa ja monia satoja vapaaehtoisia. Näissä tapahtumissa näkyi vapaaehtoistyön valtava voima. Samalla ne olivat surullinen muistutus siitä, kuinka paljon moninaista köyhyyttä kotimaassamme on.

Joulujuhlissa tarjoiltiin kunnollista ruokaa, jaettiin kasseja ja tuotiin joulun sanoma esille hauskuutta unohtamatta. Muistan usein sanoneeni: "Me tuomme joulumieltä sekä muille että itsellemme." Nämä hetket kiteyttivät sen, että antaminen on aina myös saamista.

Mitä opin ensimmäisinä kuukausina

Ensimmäiset kuukaudet opettivat minulle, että nälkä ei ole vain ruuan puutetta, vaan myös yksinäisyyttä ja kaipuuta tulla nähdyksi. Opin, että auttaminen ei ole pelkkää logistiikkaa tai teologiaa, vaan ennen kaikkea kohtaamista ja diakoniaa. Kassissa on yhtä paljon katsetta ja kuuntelemista kuin makaroneja ja kahvia – unohtamatta Jumalan armoa.

Tämä oivallus ohjasi toiminnan suuntaa. Ruokakassi ei voinut jäädä vain jaetuksi avuksi, sen täytyi olla myös silta ihmisten ja ihmisten ja Jumalan välille. Siinä piilee koko työn merkitys: jokaisessa kassissa on mukana pala ihmisarvoa.

Mikä teki toiminnasta merkityksellistä

Minulle merkityksellisintä oli nähdä, kuinka silmiin syttyi valo, kun ihminen tajusi, ettei ollutkaan yksin. Eräs äiti sanoi kerran: "En tiennyt, että Jumala välittää minusta näin konkreettisesti." Nuo sanat tiivistivät koko ajatuksen: ruoka on vain alku, varsinainen lahja on toivo.

Myös avunsaajille merkityksellisyys syntyi tästä. Kassi toi helpotuksen nälkään, mutta vielä enemmän se toi tunteen hyväksynnästä. Kukaan ei tullut tarkastamaan tuloja tai uskoa – riitti, että tuli paikalle. Se oli diakoniaa sydämen asenteella.

Vapaaehtoisten ketju jatkuu taivaaseen

Operaatio Ruokakassi olisi ollut tyhjä ilman vapaaehtoisia. Heidän joukossaan moni antoi koko sydämensä. Yksi heistä oli meidän kaikkien tuntema Gunvor Puskala, Hooveriksi kutsuttu, joka antoi koko eläkeikänsä Operaatio Ruokakassin palvelulle. Hän on saanut muuttaa ajasta ikuisuuteen jo muutama vuosi sitten. Uskon, että hän jatkaa palveluaan Jumalan taivaan juhlasalissa.

Vapaaehtoisten panosta ei voi laskea vain tunneissa tai rahassa. Jos sen tekisi, lukema olisi valtava. Jokainen heistä oli osa sitä ketjua, joka teki unelmasta totta ja muutti sen liikkeeksi, joka on koskettanut tuhansia.

Kutsuttu kunniajäsen

Kun Operaatio Ruokakassin hallitus kutsui minut kunniajäseneksi, liikutuin syvästi. He sanoivat: "Idea lähti sinun ajatuksestasi, ja olet tehnyt merkityksellistä työtä koko ruoka-avun kentän eteen." Se oli kuin Jumalan allekirjoitus sille ruutuvihkoon piirretylle idealle.

Kunniajäsenyys ei ole vain nimellinen asia. Se on muistutus siitä, että Jumala voi käyttää pientä ihmistä synnyttämään jotakin suurta. Ja se on kiitos kaikille, jotka ovat olleet mukana kantamassa, pakkaamassa ja jakamassa.

Isän katse

Operaatio Ruokakassi on minulle kuin oma lapsi. Kun se täytti 15 vuotta 1.3.2023, katsoin sitä isän silmin: nuori, joka on kasvanut nopeasti ja vaikuttanut monien elämään. Aika on tuonut onnistumisia ja iloja, mutta myös kyyneleitä ja pettymyksiä. Silti kokonaisuus on siunauksia täynnä.

Nyt Operaatio on astumassa uuteen vaiheeseen, kun se siirtyy Länsi-Suomen Diakonialaitoksen alaisuuteen. Uskon, että muutos tuo paljon hyvää: uusia resursseja, tukea ja mahdollisuuksia kehittää työtä edelleen. Samalla toivon sydämestäni, että Ruokakassin syvin olemus ei koskaan muutu. Tämä työ ei ole vain sosiaalista huolenpitoa, vaan diakoniaa – Kristuksen sydämeltä lähtenyttä palvelua. Diakonia ei mittaa ihmistä papereilla eikä tuloilla, vaan sillä, että jokainen on Jumalan rakastama. Se on perintö, jonka toivon säilyvän myös kaikissa tulevissa vaiheissa.

Mertsi Ärling

Kirjoitus julkaistu Operaatio Ruokakassin joululehdessä