Jälleen on nimestä kysymys – miksi tutkin romanien korkeakoulutusta?

"Isä, mun on pakko vaihtaa sukunimi. Kaikki mun alalle lähettämät työhakemukset hylätään, mitä ihmeellisimmillä syillä. En haluaisi ajatella näin, mutta pakostakin tuntuu, että sukunimi on väärä."

Tällaisen viestin sain nuoremmalta pojaltani.

Olin hetken elänyt siinä toivossa, että Suomi olisi ottanut askeleita eteenpäin: että rekrytoinnissa tärkeintä olisi osaaminen, ei nimi, tausta tai etnisyys – varsinkaan aloilla, joilla työvoimasta on huutava pula. Todellisuus tuli kuitenkin vastaan kuin märkä rätti kasvoille. Työelämäsyrjintä elää ja voi hyvin rekrytoinneissa. Se on muuttanut muotoaan, kiertää avoimet kysymykset ja on tullut vastustuskykyiseksi näennäisille vastalääkkeille, kuten juhlapuheille ja pintapuolisille yhdenvertaisuuskirjauksille.

Samalla tiedämme, että monilla aloilla kärsitään työvoimapulasta, ja toisia aloja rasittaa ylikuormitus ja jatkuvat YT-neuvottelut. Tulevaisuus näyttää monelle nuorelle ja aikuisellekin sumuiselta. Sen keskellä on yksi asia, jota en vieläkään ymmärrä enkä hyväksy: että "suvaitsevaisuuden mallimaassa" luurangot sängyn alla huutavat kovempaa kuin kauniisti muotoillut juhlapuheet. Edes anonyymirekry ei aina hiljennä rakenteita, jotka kysyvät ääneen tai hiljaa: "Onko tällä nimellä oikeus tähän työhön?"

Onko todella niin, että osaava tekijä ei pääse töihin siksi, että sukunimi on "väärä"? Onko meillä varaa pitää nuoria ja kokeneita tekijöitä kortistossa ja sosiaaliturvan varassa sen sijaan, että ravistelisimme ennakkoluulojamme ja päästäisimme osaamisen esiin?

Koulutus pääomana – mutta riittääkö se?

Kouluttautumisella on kiistaton itseisarvo. Se kartuttaa osaamista, vahvistaa toimijuutta ja lisää mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämään. Yhteiskunnallisessa keskustelussa ratkaisu moneen epäkohtaan tiivistyykin usein lauseeseen: "koulutus on avain".

Romanitaustaiselle ihmiselle tuo avain on kuitenkin usein paljon raskaampi kantaa. Lähtökohtana ei ole vain "pidempi matka kouluun", vaan usein myös pidempi matka luottamukseen, kuulumisen tunteeseen ja siihen, että oma osaaminen todella tunnistetaan.

Siksi pelkkä tutkinnon suorittaminen ei riitä. Tärkeää on koko draaman kaari:
koulutukseen hakeutuminen → sisään pääsy → opintojen läpivienti → työllistyminen koulutusta vastaaviin tehtäviin ilman sekundaarimääreitä, kuten nimen tai taustan perusteella tehtyä piilovalikointia.

Juuri tämän ketjun takia teen YAMK-opinnäytetyötäni romanien korkeakoulutuksesta Diakonia-ammattikorkeakoulussa.

Mitä tutkin?

Opinnäytetyöni aihe on "Suomen romanien korkeakoulutuksen edistävät ja estävät tekijät". Tutkin, mitkä asiat tukevat ja mitkä vaikeuttavat romanitaustaisten hakijoiden ja opiskelijoiden etenemistä korkeakoulussa. Kiinnostuksen kohteena ovat erityisesti siirtymäkohdat:

• hakeutuminen ja valintamenettelyt

• opintojen alkuvaihe ja orientaatio

• ohjaus ja tukipalvelut opintojen aikana

• siirtymä opinnoista työelämään

Toteutan tutkimuksen laadullisena haastattelututkimuksena. Haastattelen romanitaustaisia korkeakouluopiskelijoita ja ammattikorkeakoulusta valmistuneita sekä Romako-hankkeen ja korkeakoulujen toimijoita. Haastatteluissa pääosassa ovat ihmisten omat kokemukset: millaista on ollut hakea, opiskella, valmistua – ja mitä tapahtui, kun tutkinto oli taskussa.

Teoreettisesti tarkastelen asiaa muun muassa Pierre Bourdieun käsitteiden kautta: millaista kulttuurista ja sosiaalista pääomaa romanitaustaiselta opiskelijalta odotetaan, millaiset "pelisäännöt" korkeakoulukentällä vallitsevat ja ketä ne ensisijaisesti palvelevat.

Miksi tällä työllä on merkitystä?

Tällä tutkimuksella on useita tasoja:

• Yksilötasolla se tekee näkyväksi romanitaustaisten ihmisten kokemuksia – niitä hetkiä, joissa polku joko kantaa tai katkeaa.

• Korkeakoulujen tasolla se tarjoaa tietoa siitä, mitkä käytännöt tukevat yhdenvertaisuutta ja mitkä sitä nakertavat, vaikka eivät sitä avoimesti tarkoittaisi.

• Yhteiskunnan tasolla se kysyy, toteutuuko se perusajatus, jonka moni allekirjoittaa juhlapuheissa: että koulutus on kaikille avoin väylä osaamiseen, työhön ja osallisuuteen.

Romanien näkökulmasta kyse ei ole vain yksilön uravalinnasta. Kyse on myös siitä, miten koko yhteisö nähdään: uhkana vai voimavarana, kulueränä vai osaamisena, joka kannattaa päästää esiin.

Toivosta tekoihin

Tämä tutkimukseni ei yksinään muuta työmarkkinoita tai koulutusjärjestelmää. Se voi kuitenkin tehdä näkyväksi sen, mitä on ollut liian helppo olla näkemättä: rakenteita, jotka karsivat ihmisiä nimen, taustan tai "vääränlaisen" pääoman perusteella.

Toivorikkaus ei tässä yhteydessä tarkoita sinisilmäistä uskoa siihen, että "aika hoitaa". Se tarkoittaa luottamusta siihen, että kun tutkimustieto, kokemusasiantuntijuus ja instituutiot kohtaavat rehellisesti, myös käytännöt voivat muuttua.

Haastava kysymys meille kaikille – opettajille, esimiehille, rekrytoijille, opiskelijoille ja kollegoille – on tämä: olemmeko valmiita tarkastelemaan omia oletuksiamme ja rakenteitamme niin, että nimi kertoo tarinan ihmisestä, ei esteestä?

Jos vastaus on kyllä, romanien korkeakoulutuspolut eivät jää yksittäisten selviytyjien kertomuksiksi, vaan niistä tulee yksi luonteva osa suomalaista koulutus- ja työelämämaisemaa. Ja silloin kukaan ei joudu pohtimaan sukunimensä vaihtamista päästäkseen tekemään sitä työtä, johon on kouluttautunut ja jossa on hyvä.