Johtajuutta pedagogiikan silmin – arvoihin nojaten, ihmistä varten

Viime päivät olen kantanut mukanani yhtä kysymystä: miten pedagogiikka ja johtajuus todella kohtaavat arjessa – ei teoriassa tai seminaareissa, vaan siellä, missä ihminen kohtaa ihmisen? Kolmannen sektorin työssä, järjestöjen sykkivässä sydämessä, ei ole varaa kuorruttaa johtajuutta tyhjillä korulauseilla. Johtajuus joko näkyy tai sitä ei ole olemassa. Se näkyy siinä, kuka jää viimeiseksi, kuka katsoo silmiin, kuka kysyy "miten oikeasti voit?" ja miten siihen vastataan.

Minulle johtajuus ei ole pelkkä rooli tai asema ensimmäisten vuosien syväluotaavan reflektointien jälkeen. Se muuttunut tavaksi elää todeksi sitä, mihin uskon. Se on jatkuvaa liikkeellä oloa, joka ei pyöri itseni ympärillä, vaan vie kohti jotakin suurempaa ja yhteistä. Kuljen johtajuudessa aina seuraavien arvojen läpi: inhimillisyys, oikeudenmukaisuus, rohkeus, toivo ja ihmisarvon kunnioittaminen. Nämä eivät ole koristeita työhistoriassani. Ne ovat rehellisesti sanottuna sen kivijalka. Ne näkyvät siinä, miten suhtaudun kiireeseen, virheisiin ja epävarmuuteen. Ne ohjaavat sitä, milloin on aika olla lempeä ja milloin rohkea. Milloin pysähtyä ja milloin puskea läpi sumun.

Näiden rinnalla kulkevat minulle erityisen merkitykselliset käsitteet, jotka ovat sydämeni tinkimättömiä arvoja: käsitepari, joita kutsun myös siamilaiseksi kaksosiksi: totuus ja armo. Ne haastavat minua päivittäin: puhunko vaikeistakin asioista suoraan, mutta ihmisarvoa kunnioittaen? Nöyryys muistuttaa siitä, etten koskaan ole valmis. Olen ikuinen oppija eli aina miksi-iässä. Opin joka päivä, myös kollegoiltani ja tiimiltäni. Ja suurisieluisuus eli rohkeus ei tarkoita, että pelko puuttuisi. Ei. Välillä pelkään niin, että housunpuntit tärisevät. Mutta uskallan silti. Sanoa: "En tiedä vielä, mutta mennään. Minä johdan sinut tämän läpi, vaikka en näe kuin askeleen verran eteenpäin." Olen oppinut, että kun johtajuus ei perustu tietämiseen, sen täytyy perustua luottamukseen. Ja siihen, että Elämä – ja kyllä, kyllä se kantaa.

Olen päässyt oppimaan paljon mentoreiden ja opettajien jalkojen juuressa. Erityisesti opettajakorkeakoulussa Kimmo Mäen sanat ovat jääneet mieleeni: "Pedagoginen johtaminen perustuu ilmapiiriin, jossa oppiminen on mahdollista, koska ihminen kokee olevansa turvassa ja luotettu." Tällaisen ilmapiirin rakentaminen ei ole sattumaa. Se on jokapäiväistä työtä: puuttumista, rohkaisua, rajanvetoa ja rinnalla kulkemista. Se on sitä, että johtaja on se, joka ensimmäisenä uskoo, että tästä voi vielä kasvaa jotakin kaunista.

Hyvä ystäväni ja mahdollistaja Leea Kantelus tuo oivallisesti esiin, että jaettu johtajuus ei tarkoita johtajuuden katoamista vaan sen muuttumista yhteiseksi asiaksi. Johtajuutta ei kukaan omista. Se jaetaan. Se syntyy siellä, missä uskalletaan päästää irti vallasta ja valtuuttaa. Leean tutkimuksessa korostuvat dialogi ja luottamus, ne ovat jaetun johtajuuden selkäranka. Tunnistan tämän arjessa: johtamisen hetket ovat usein neuvotteluja näkyvästä ja näkymättömästä siitä, mikä on sovittu ja mikä jätetään sanomatta. Siksi kysyn itseltäni: Olenko tänään johtaja, jonka kanssa on turvallista olla rehellinen? Luonko tilaa myös sille näkymättömälle äänelle, joka ei tule muuten kuulluksi?

Mutta tämä kaikki vaatii enemmän kuin arvolistoja tai strategiapapereita. Se vaatii sitä, mitä Juha Martikainen kutsuu yksilön arvojohtamiseksi. Arvojen mukaan eläminen on raskasta ja joskus jopa epämukavaa. On helpompi olla hiljaa kuin sanoa ääneen, että jokin päätös sotii omaatuntoa vastaan. On houkuttelevaa valita oikopolku, joka säästää konfliktin. Mutta silloin arvoista tulee kulissia, ei kompassia. En halua olla henkilö, jonka moraalinen kompassi on sekaisin, etten sen avulla löydä sen avulla edes työpaikkani parkkipaikalle.

Martikainen muistuttaa, että arvot näkyvät kalenterissa ja lompakossa. Siis siinä, mihin käytämme aikamme ja rahamme. Tämä pysäytti minut. Olen alkanut kysyä: elänkö minä oikeasti niiden arvojen mukaan, joita julistan? Näkyykö se ajassa, jonka annan? Resursseissa, joita suuntaan? Ovatko toistetut ja toteutetut arvoni linjassa?

Juuri siksi johtajuus ei voi olla mitään muuta kuin päivittäistä itsereflektointia ja uskokaan, että olen varmasti yksi kovimpia itsereflektoijia. Välillä se on kuin rosoinen peili, josta näen itseni myös silloin, kun en täytä omia edes standardejani, saatikka muiden. Mutta siinä hetkessä piilee armo. Johtaja, joka tunnistaa omat arvoriitansa ja silti jatkaa, on jo oikealla tiellä. Hän ei vain puhu arvoista vaan tekee korjausliikkeen ja elää ne uudestaan todeksi.

Ja lopulta – tai ehkä oikeammin alusta asti – kaiken tämän ytimessä minua kantaa yksi johtajuuden mega-esikuva. Jeesus, jota seuraan. Hän ei johtanut istumalla korkealla, vaan polvistumalla palvelijaksi. Hän sanoi: "Se, joka teistä tahtoo olla suurin, olkoon toisten palvelija." (Matt. 23:11). Tämä ajatus haastaa minua joka päivä: johtaako minua halu näyttää vai halu palvella? Olenko läsnä vai etäinen? Olenko ensisijaisesti se, joka antaa suuntaa vai se, joka kulkee mukana?

Johtajuus ei ole minulle status vaan prosessi. Ei julistus, vaan eletty todellisuus. Haluan johtaa niin, että ihmiset eivät pelkästään selviä vaan kukoistavat. Että työyhteisöissä syntyy merkityksellisyyttä, jaetun vastuun iloa ja tilaa myös heikoimmalle äänelle.

Lähteet

Kantelus, L. (2023). Eläköön jaettu johtajuus – pomokulttuurin aika on ohi! . Pro gradu, Turun yliopisto.

Mäki, K. (2020). Pedagoginen johtaminen työyhteisössä. Haaga-Helia.

Martikainen, J. (2020). Yksilön arvojohtaminen – elä arvojesi mukaista elämää. Hälsa Oy.

Brown, B. (2018). Dare to Lead – Rohkaiseva johtaja . Viisas Elämä.

Raamattu: Matteus 23:11