Pastorin työpari on diakoni
"Pastori ei ole kone" – mutta miksi hänet on siihen rooliin unohdettu? Pastorin kutsumus voi olla siunaus – mutta ilman tukea siitä tulee helposti taakka, joka murtaa. Liian usein hengellisen työn tekijät jäävät yksin, vaikka seurakunta on yhteisö, jossa jokaisen pitäisi kantaa ja tulla kannetuksi. Tässä artikkelissa pohditaan, miten diakoniatyö, hyvejohtajuus ja palveleva johtajuus voisivat tarjota käytännöllisen ja teologisen vastauksen pastoreiden uupumukseen. Onko aika palauttaa Kristuksen ruumiin unohtunut puolikas – diakonia – takaisin rinnalle, ei avuksi, vaan yhteiseksi voimaksi?
Kukaan ei aloita pastoriuraansa ajatellen, että tästä tulee elämäni uuvuttavin työ. Silti liian moni päätyy siihen. Ei siksi, että he eivät rakastaisi Jumalaa tai ihmisiä vaan siksi, että heidän harteilleen on laskettu enemmän kuin ihmiskeho, -sielu ja -henki kestää. Heistä on huomaamatta tullut hengellisen työn monitaitureita, mutta myös hengellisen elämän kuluttajia.
Valtteri Tuokolan (2025) oivaltava ja ajatuksia herättävä blogikirjoitus "Pastori ei ole kone" avaa tämän todellisuuden. Hän kuvaa, kuinka pastori elää usein hengellistä elämää muiden puolesta mutta voi samaan aikaan kokoa valtavaa tyhjyyttä omassa sisämmässään. Hän kohtaa kriisejä, kuolemaa, masennusta, henkistä väkivaltaa ja yrittää kaiken keskellä pysyä hengissä, jopa toiveikkaana. Mutta kuka kantaa kantajaa?
Tässä ei ole kyse vain jaksamisesta. Tässä on kyse kutsumuksen kantamisesta tavalla, joka on hengellisesti, emotionaalisesti ja sosiaalisesti kestävää. Seurakunnan rakenteet ja kulttuuri vaikuttavat suoraan siihen, millainen todellisuus pastorin työssä vallitsee. Päätöskulttuuri, vastuunjako ja tuen muodot määrittävät, onko pastorin rooli inhimillisesti kestävä.
Tässä kohtaa on kysyttävä: missä on diakonia?
Unohtunut kaksonen – diakonia osaksi hengellistä elämää
Alkuperäinen kristillinen yhteisö ei toiminut näin. Apostolien tekojen 6. luvussa kuvataan, kuinka apostolit delegoivat käytännön vastuun diakoneille, jotta he voisivat keskittyä rukoukseen ja sanan julistukseen (Raamattu 1992, Apt. 6:1–7). Se ei ollut vallasta luopumista – se oli viisauden teko. Se oli huolenpitoa itsestä, toisista ja tehtävästä. Se oli rakenteellinen armo.
Diakonia ei ole pelkkä toiminnallinen osa seurakuntaa, vaan se on rakenteellinen kutsumus Kristuksen ruumiissa. Se tarjoaa yhteisölle kanavan elää todeksi rakkautta, armoa ja palvelua. Kun diakonia unohdetaan, seurakunta menettää merkittävän osan toiminnallisesta sydämestään. Toisaalta, kun diakonia elää ja hengittää, myös pastorin ja vanhintenkin rooli saa mahdollisuuden asettua tasapainoon.
Kuvittele siamilaiset kaksoset, jotka jakavat yhteisen sydämen. Toinen tekee työtä yötä päivää, toinen on lamaantuneena syrjässä – ei siksi, että ei osaisi, vaan koska kukaan ei ole kysynyt, mitä hän toisi yhteiseen elämään. Diakonia on tuo seurakunnan toinen puolikas: Jumalan tarkoittama kumppani, joka usein unohtuu toimistohuoneeseen tai kolehdin reunalle.
Rakkaus ei ole roolia, vaan vastuuta toisistamme
Henri Nouwen (1979, s. 41–53) kuvaa hengellistä johtajaa "haavoittuneena parantajana" – henkilönä, joka palvelee nimenomaan haavojensa kautta, ei haavoistaan huolimatta. Jos johtajan haavoja ei tunnisteta, hänestä tulee kulissi, ei lähde. Diakonia voi olla juuri se yhteisön osa, joka tunnistaa, hoitaa ja tukee – ei vain apua tarvitsevia, vaan myös niitä, jotka johtavat.
Myös Dietrich Bonhoeffer (2009, s. 135–142) kirjoittaa, että Kristuksen läsnäolo seurakunnassa toteutuu erityisesti yhteisössä, jossa jäsenet kantavat vastuuta toisistaan. Tällaisessa hengellisessä yhteisössä ei ole tilaa pelolle tai roolien ylikuormitukselle. Jos pastori ei saa olla heikko, yhteisö ei elä Kristuksesta – vaan suorituksesta.
Rakkauden laki ei ole pelkkä tunne, vaan se on yhteisesti kannettu vastuu. Kun diakonia toimii, se sanoittaa ja rakentaa kulttuuria, jossa heikkous ei ole ongelma, vaan inhimillisen olemassaolon tunnustamista. Pastori niin kuin me kaikki tarvitsemme tilaa olla ihminen, ja seurakunta tarvitsee uskallusta olla tämän inhimillisyyden vierellä.
Johtajuus ja johtaminen seurakunnassa
Etenkin hyvejohtajuus korostaa johtajan luonteenpiirteitä ja moraalisia hyveitä, kuten oikeudenmukaisuutta, rohkeutta ja nöyryyttä. Malkavaaran (2011) mukaan hyvejohtajuus tarjoaa eettisen perustan johtamiselle, jossa johtaja toimii esimerkkinä ja tukee yhteisön jäsenten kasvua. Tämä on erityisen tärkeää seurakuntatyössä, jossa johtajan toiminta vaikuttaa suoraan yhteisön hengelliseen hyvinvointiin.
Palveleva johtajuus puolestaan keskittyy johtajan rooliin palvelijana, joka asettaa johdettavien tarpeet etusijalle. Greenleafin (1977) mukaan palveleva johtaja auttaa muita kasvamaan ja kehittymään, mikä johtaa koko yhteisön vahvistumiseen. Häkkisen (2024) tutkimus osoittaa, että myös muuttuvissa työolosuhteissa palveleva johtaminen tukee yhteisöjen resilienssiä, erityisesti korostamalla nöyryyttä ja vastuullisuutta.
Nämä johtajuuden muodot eivät ole vaihtoehtoja, vaan toisiaan täydentäviä. Pastorin ja diakonin yhteistyö voi olla paikka, jossa hyveet elävät todeksi ja palveleva asenne konkretisoituu arjen teoiksi. Tästä hyötyvät kaikki.
Tarina, joka voisi olla totta
Kuvittele seurakunta, jossa pastori pitää vapaapäivänsä ilman syyllisyyttä. Jossa kiireellinen sielunhoito ei kaadu automaattisesti pastorin harteille. Jossa joku kysyy häneltä: "Miten sinä voit?"
Kuvittele, että diakoni on tässä keskiössä. Hän rakentaa tukirakenteita, järjestää vertaistukea ja havaitsee uupumuksen ensimerkit ennen kuin niistä tulee kriisejä. Lehtisen (2019, s. 65–68) mukaan diakonia voi toimia seurakunnan sisäisenä hyvinvoinnin moottorina, joka kantaa myös sen johtajia.
Nyt jos koskaan on aika tehdä toisin
Tuokolan (2025) kirjoitus nostaa oivallisesti esiin jotakin, mikä on kytenyt seurakuntien arjessa pitkään: hengellisen työn kuorma ei jakaudu tasaisesti, koska rakenteet eivät tue sitä. Diakonia voidaan ja tulee palauttaa siihen tehtävään, johon se alun perin kutsuttiin – ei vain jäsenpalveluun, vaan hengellisen yhteisön kokonaisvaltaiseen tukemiseen, mukaan lukien sen hengelliset johtajat. Tämä edellyttää teologista selkeyttä, rakenteellista rohkeutta ja ennen kaikkea yhteisöllistä nöyryyttä, johon helluntaiherätys kirkkokuntana on vihdoinkin herännyt. Nyt olemme oikealla polulla ja tätä polutusta tulee tehdä yhdessä välttäen ylilyönnit, varpaille astumiset ja kyllä minä tiedän -mentaliteetti.
Kristuksen laki ei ole teoriaa – se on diakoniaa
"Kantakaa toistenne kuormia, niin te täytätte Kristuksen lain" (Raamattu 1992, Gal. 6:2).
Pastori ei ole kone. Mutta hän ei ole yksin, jos me emme jätä häntä yksin. Diakonia voi olla se puuttuva pala, joka ei ainoastaan lievitä kipua vaan muuttaa koko seurakunnan ilmapiiriä, rakennetta ja kulttuuria. Tässä on meidän kairos-hetkemme oieli kea aika tehdä toisin. Ei siksi, että olisi vain pakko, vaan koska se on Raamatun mukaista, inhimillisesti kestävää ja hengellisesti siunattua (Raamattu 1992, 1. Kor. 12:12–27).
Lähteet
Bonhoeffer, D. (2009). Sanctorum Communio: A Theological Study of the Sociology of the Church. Minneapolis: Fortress Press. (Alkuteos 1930).
Greenleaf, R. K. (1977). Servant Leadership: A Journey into the Nature of Legitimate Power and Greatness. New York: Paulist Press.
Häkkinen, H. (2024). Palvelevan johtajuuden merkitys etäjohtamisessa – esimiesten kokemuksia ja käytännön sovelluksia. Pro gradu -tutkielma, Itä-Suomen yliopisto.
Lehtinen, S. (2019). Diakonia osana yhteisöllistä seurakuntaa: hyvinvointia rakentamassa. Helsinki: Diakonian tutkimuksen seura.
Malkavaara, M. (2011). Hyvejohtajuuden mahdollisuus kirkon johtamisessa. Teoksessa Simojoki, K. & Salonen, A. (toim.), Kirkko ja johtajuus. Helsinki: Kirjapaja, s. 134–147.
Nouwen, H. J. M. (1979). The Wounded Healer: Ministry in Contemporary Society. New York: Doubleday.
Raamattu 1992 (KR92). Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virallinen käännös.
Tuokola, V. (2025). Pastori ei ole kone – näkymätön taakka vie voimat. Raising Potential, 19.5.2025. Saatavilla: https://www.raisingpotential.org/2025/05/19/pastori-ei-ole-kone-nakymaton-taakka-vie-voimat/