Muistoja varjoista - kaikille, jotka vaikenivat

Muistoja varjoista – kaikille, jotka vaikenivat

He eivät olleet sen arvoisia, että heidät olisi edes numeroitu. Saatikka sen arvoisia, että heidän nimensä olisi kirjoitettu oikein. Ei sen arvoisia, että heidän tarinansa olisi säilytetty. He muuttuivat vain ... tuhkaksi.

Tänään, 27. tammikuuta, pysähdymme jälleen. Mutta tämä päivä ei ole vain merkintä kalenterissa. Tämä päivä on ääni, joka kysyy meiltä jokaiselta: mitä me opimme – ja mitä emme saa koskaan enää toistaa?

Holokausti ei ollut vahinko eikä historian "pimeä poikkeus". Se oli tarkoin harkittu teollinen kansanmurha, jonka koneisto rakennettiin pala palalta: päätöksillä, laeilla, rekistereillä, käskyillä, totuttelulla. Se oli järjestelmä, joka opetti ihmisille, että jotkut eivät ole yhtä arvokkaita kuin toiset.

Me tunnemme luvut; kuusi miljoonaa juutalaista. Satojatuhansia – ja joidenkin arvioiden mukaan jopa 1,5 miljoonaa – romaneja. Lisäksi slaaveja, vammaisia, poliittisia vastustajia, vähemmistöjä, niitä joita pidettiin "häiriönä", "uhkana", "virheenä". Mutta luvut eivät itke. Luvut eivät pidä toisiaan kädestä. Luvut eivät kuiskaa viimeisiä sanoja; äiti, isä, lapseni. 

Muistaminen ei voi olla pelkkää tietämistä. Sen on oltava ymmärtämistä.

Kun puhumme juutalaisten kohtalosta, mieleen nousevat ghettot, kaasukammiot ja viimeinen kuljetus. Mutta holokaustin todellisuus alkoi jo ennen sitä. Se alkoi hetkistä, joissa ihminen pakotettiin pienemmäksi. Sanoista, joissa ihmisestä tuli "ongelma". Ja lopulta teoista, joissa ihmisestä tuli "tapaus".

Monet eivät kuolleet vain kerran – he kuolivat ensin ihmisarvonsa menettäen, hitaasti. Nöyryytyksissä. Kidutuksessa. Ihmiskokeissa. Pelossa, joka ei koskaan hellittänyt. Se oli kuin maailma olisi repinyt heidän nimensä irti heidän kasvoistaan, ja jättänyt jäljelle vain ruumiin, jonka kohtalo päätettiin muiden pöydissä. Samaan aikaan toinen historia kulki pitkään varjoissa.

Romanien kohtalo – Porajmos, "suuri tuhonpäivä" – jäi liian pitkäksi aikaa sivulauseeksi. Ikään kuin se olisi ollut pienempi, helpommin ohitettava. Mutta se ei ollut pienempi. Se oli vain hiljaisempi, koska sen ääni ei saanut paikkaa.

Natsit pitivät romaneja "rotuna", jota piti eristää, alistaa ja lopulta eliminoida. Vuonna 1935 romanit määriteltiin Nurnbergin lakien jatkeena "rodun viholliseksi". Se oli ensimmäinen askel samaan kaavaan, joka toistui yhä uudelleen: ensin rajataan oikeuksia, sitten rajataan elämää, ja lopulta rajataan pois kokonainen ihmisryhmä.

Se näkyi arjessa. Ei aina ensin liekeissä, vaan kylmänä "järjestyksenä". Romanien liikkumista rajoitettiin. Perheitä rekisteröitiin. Ihmisiä luokiteltiin keinotekoisesti rotuluokkiin, joiden avulla perusteltiin pakkosterilisaatioita ja sortoa. Lapset erotettiin kouluista. Katseista tuli kovempia. Ovet sulkeutuivat aiemmin kuin ennen. Ja vähitellen maailma opetteli olemaan välittämättä.

Tämä on ehkä kaikkein pelottavin osa: järjestelmällinen pahuus ei aina ala huutamalla. Se alkaa sillä, että kaikki jatkavat elämäänsä kuin mitään ei tapahtuisi. Ja yhtäkkiä tapahtuu.

Mutta holokaustin historiassa ei ole vain pimeyttä. On myös valonpilkahduksia – ja niitä me tarvitsemme, jotta emme muista vain kauhua, vaan myös sen, mikä ihmisessä voi olla vahvinta.

Esimerkiksi Roomassa monet katoliset luostarit ja uskonnolliset instituutiot piilottivat tuhansia juutalaisia pakolaisia sodan aikana. Tämäkin on osa muistamista: se, että joku uskalsi pitää ovea auki silloinkin, kun oli turvallisempaa sulkea se.

Ajatellaan sitä hetkeä. Ovi. Hiljaisuus. Sydän hakkaa. Joku koputtaa. Ja joku päättää: tule sisään.

Se ei ollut sankaruutta, joka näkyi lehtien etusivuilla. Se oli arjen sankaruutta. Ja juuri siksi se on niin tärkeää. Se kertoo, että ihmisyys ei katoa maailmasta kokonaan – vaikka sitä yritetään murskata.

Suomessa holokaustin muistaminen saa konkreettisen muodon Holokaustin uhrien muisto ry:n toiminnassa. Tämä yhdistys ei vain järjestä vuosittaisia tapahtumia, vaan pitää yllä elävää keskustelua historiasta, kasvatuksesta, suvaitsevaisuudesta ja antirasismista. On ollut kunnia toimia sen hallituksen jäsenenä kaksi kautta ja nähdä, kuinka hiljaiset tarinat saavat äänen – ja kuinka muistamisesta tulee tekoja. Sillä muistaminen ei ole pelkkä kynttilä. Muistaminen on myös kysymys: miten me elämme niin, ettei tämä toistu?

Ja juuri tässä kohtaa tämä päivä osuu kipeästi tähän aikaan.

Koska maailma ei ole "valmis". Me näemme taas, kuinka vihapuhe kasvaa. Kuinka ihmisryhmiä syyllistetään. Kuinka toiseus myydään uhkana. Kuinka ihmisarvo muuttuu mielipiteeksi, jota voidaan venyttää ja supistaa riippuen siitä, kuka on vallassa ja kuka on äänessä.

Tänä päivänä vaara ei aina tule univormussa. Se voi tulla somekommentissa. Se voi tulla puheessa, joka kuulostaa "järjeltä", mutta haisee kylmyydeltä. Se voi tulla päätöksessä, joka tekee elämästä vaikeampaa niille, joilla on jo valmiiksi raskasta. Ja se voi tulla myös hiljaisuudessa: siinä, että väsyneet ihmiset eivät enää jaksa puolustaa toisiaan.

Huomenna se voi olla vielä ovelampaa. Se voi tulla teknologian kautta: valvontana, profilointina, algoritmeina, jotka luokittelevat ihmisiä huomaamatta. Se voi tulla "turvallisuuden" nimissä, jolloin meiltä kysytään, ketkä ansaitsevat turvan – ja ketkä eivät. Meihin vaikutetaan, meitä manipuloidaan uutisvirtojen kautta ihan samalla tavalla myös ihmisoikeusjärjestöjen kautta. Voiko mihinkään enää luottaa!

Siksi vastuu ei voi olla vain menneisyyden muistomerkissä. Sen on oltava tässä ajassa ja tässä hetkessä.

Vastuu on yksilöllä. Siinä hetkessä, kun kuulemme lauseen, joka leimaa. Siinä kohdassa, kun näemme syrjinnän ja päätämme, sanommeko mitään. Siinä, kun voisimme kääntää katseen pois – ja päätämme katsoa.

Vastuu on yhteisöllä. Että kouluissa ja työpaikoilla ei rakenneta sisäpiirejä ja ulkopuolisia, vaan tilaa, jossa jokainen voi olla turvassa. Että lapsi saa kasvaa ilman häpeää. Että kukaan ei joudu kantamaan toiseuttaan kuin taakkaa.

Vastuu on instituutioilla. Koululla, medialla, sosiaali- ja terveyspalveluilla, poliisilla, järjestöillä, seurakunnilla – kaikilla, joilla on vaikutusvaltaa. Koska valta ilman omatuntoa on vaarallinen asia. Ja omatunto ilman tekoja on vain kaunis ajatus.

Ja vastuu on valtiolla. Että laki suojelee, eikä sulje pois. Että yhdenvertaisuus on todellista, ei koriste.
Että vähemmistöjen turvallisuus on osa koko yhteiskunnan turvallisuutta. Että meillä on rohkeus sanoa: kukaan ei ole liian pieni suojeltavaksi.

Muistaminen ei ole vain surua. Se on myös iloa – elämän puolustamista. Se on sitä, että nauru ei loppunut kokonaan, vaikka sitä yritettiin vaientaa. Se on sitä, että joku selvisi ja rakensi elämän. Se on sitä, että joku rakastui, vaikka maailma oli yrittänyt opettaa vihaamaan.

Toivo ei ole naiivi tunne. Toivo on taito. Lihas, joka kasvaa käytössä.

Ja ehkä meidän pitää tänään opetella se uudelleen: että ihmisarvo ei ole mielipide.
että yhden ihmisen puolustaminen on aina koko yhteiskunnan puolustamista.
että maailma ei muutu hyväksi itsestään – mutta se voi muuttua paremmaksi, jos me teemme siitä sellaisen.

Tänä päivänä me seisomme kaikkien niiden äärellä, jotka vaikenivat liian aikaisin. Ja me teemme ääntä heidän puolestaan.

Me muistamme.
Me puhumme.
Me toimimme.

Älä unohda.
Älä vaali hiljaisuutta.
Koskaan.

Ja silti – kaiken tämän keskellä – pidetään kiinni myös siitä pienestä, lämpimästä totuudesta:
ihmiskunta ei ole pelkkää pimeää. Meissä on myös käsittämätön kyky hyvyyteen.

Ja se kyky… se on perintö, jota emme saa koskaan hukata.

Lähteet

United States Holocaust Memorial Museum: Genocide of European Roma.
Council of Europe: Roma and Travellers and the Holocaust
Ari Joskowicz: Rain of Ash: Roma, Jews, and the Holocaust.
Ian Hancock (2002): We Are the Romani People
Guenter Lewy (2000): The Nazi Persecution of the Gypsies
European Union Agency for Fundamental Rights (FRA): Antigypsyism – A persistent threat
Yad Vashem: The Holocaust – Basic Historical Facts 
Wiener Holocaust Library – Forgotten Victims: The Nazi Genocide of the Roma and Sinti. 
AP News: New archival evidence on sheltering Jews in Rome.