Marraskuu pukeutuu oranssiin

Marraskuu pukeutuu oranssiin – mutta liian monen naisen arki on yhä mustelmien sininen ja pelon harmaa.

Oranssit päivät (25.11.–10.12.) eivät ole pelkkä kampanja tai some-hashtag. Ne ovat muistutus siitä, että väkivalta ei ole yksityinen perheasia, ei "kulttuurinen piirre", ei naisen oma syy. Se on ihmisoikeusloukkaus, joka murtaa elämän pyhyyttä ja repii rikki luottamusta – kotona, työpaikoilla, oppilaitoksissa, kaikkialla missä ihmiset jakavat arkeaan.

Väkivalta ei kysy ammattinimikettä – mutta se kysyy vastuuta

Väkivalta ei jää koskaan neljän seinän sisään. Se tulee mukana Teams-kokoukseen, opetustilanteeseen, luokkaan, työhuoneeseen. Se näkyy uupuneessa katseessa, vaikeutena keskittyä, yllättävänä poissaolona, hermostuneena nauruna, kun joku vitsailee "mustasukkaisesta puolisosta" tai "perheessä kovina käyvistä äänistä". Meidän tehtävämme ei ole olla terapeutteja tai poliiseja, mutta me emme saa myöskään olla sivustakatsojia. Jokainen työ- ja kouluyhteisö voi olla joko väkivallan hiljainen mahdollistaja – tai sen selkä suorana seisova vastavoima.

Tilastot kertovat karua kieltä: joskus parisuhteessa olleista naisista kolmasosa ja miehistä kuudesosa on kokenut kumppanin fyysistä väkivaltaa. Samassa tutkimuksessa esiin nousevat myös muut väkivallan muodot – uhkailu, vainoaminen, seksuaaliväkivalta, digitaalinen väkivalta, kunniaan liittyvä väkivalta. Nämä eivät ole irrallisia lukuja, vaan meidän kollegoitamme, opiskelijoitamme, asiakkaitamme, ystäviämme.

Väkivalta ei ole romanikulttuuria – eikä minkään muunkaan kulttuurin ydintä

Viime aikojen uutiset väkivallasta, jossa uhreina ovat olleet erityisesti naiset – myös romaninaiset – satuttavat syvältä. Ne repivät auki vanhoja haavoja ja luovat uusia. Romaninaisten kohdalla väkivallan puheeseen sekoittuu usein jotain erityisen rumaa: rasismia, leimaamista ja "kulttuuriselityksiä", joissa yksittäisten ihmisten rikokset valetaan koko yhteisön ylle.

On sanottava tämä selkeästi:
väkivalta ei ole osa romanikulttuurin ydintä.
Väkivalta ei ole osa mitään kulttuuria, jota kannattaa puolustaa.

Romaninainen ei ole ensisijaisesti uhri, vaan voimassaan seisova toimija – perheensä kivijalka, kulttuurinsa kantaja, tulevien sukupolvien kasvattaja. Kun väkivalta riistää hengen, se ei murra vain yhtä elämää. Se järisyttää kokonaisia sukuja, lapsia, yhteisöjä. Se on isku ihmisarvoa ja elämän pyhyyttä vastaan.

Samalla meillä on velvollisuus katsoa pintaa syvemmälle. Syrjäytyminen, ulkopuolisuuden kokemukset ja rakenteellinen rasismi eivät koskaan oikeuta väkivaltaa – mutta ne luovat maaperää epätoivoisille ja tuhoaville teoille. Jos emme puutu näihin juurisyihin, me hyväksymme hiljaa sen, että tragediat toistuvat.

Yhdenvertaisuus tarkoittaa myös väkivallattomuutta

Yhdenvertaisuus ei toteudu, jos nainen pelkää kotimatkaa, kotia tai sitä, mitä tapahtuu, kun puhelin sulkeutuu. Se ei toteudu, jos romani-, saamelais- tai kenellä tahansa naisella on mielessään yksi ylimääräinen huoli: "Jos minulle tapahtuu jotain, syytetäänkö koko yhteisöäni?"

Yhdenvertaisuus ei ole pelkkä kirjattu arvo strategiadokumentissa. Se on konkreettista työtä sen eteen, että:

• kenenkään ei tarvitse selittää, miksi väkivalta on väärin

• kenenkään ei tarvitse pelätä, ettei häntä uskota

• kenenkään ei tarvitse kantaa sekä uhrin että "kulttuurinsa edustajan" taakkaa samaan aikaan.

Kasvatus- ja koulutusaloilla sekä sosiaali- ja järjestökentällä työskentelevillä on poikkeuksellinen valta – ja vastuu. Me olemme niiden arvojen äärellä, jotka määrittelevät, millaiseksi seuraava sukupolvi oppii käsittämään rakkauden, vallan, rajat ja suostumuksen.

Mitä voimme tehdä – oikeasti?

Oranssit päivät kutsuvat pukeutumaan oranssiin. Se on tärkeä symboli. Mutta symboli ilman tekoja on tyhjä kuori.

Tässä muutama konkreettinen tapa kääntää väri teoiksi:

• Riko hiljaisuus: Tee selväksi omassa työssäsi ja tiimissäsi, että väkivallasta, häirinnästä ja pelosta saa puhua. Ei kuiskaten, ei vain "luotettavalle ystävälle", vaan myös osana työhön kuuluvaa keskustelua.

• Harjoittele kuuntelemista: Kun joku uskaltaa kertoa, älä vähättele, älä kyseenalaista. Uskotuksi tuleminen voi olla ensimmäinen askel pois väkivallan kehästä.

• Opettele perusasiat: Tiedä, mistä apua saa – Nollalinja, kriisipalvelut, turvakodit, järjestöjen matalan kynnyksen palvelut. Ei riitä, että "varmaan joku tietää". Ammattilaisena sinä olet se joku.

• Näe haavoittuvuus kerroksittain: Ymmärrä, että vähemmistöihin kuuluvat – romanit, muut etnisyydet, vammaiset, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt – voivat kohdata väkivaltaa moninkertaisen haavoittuvuuden asemasta käsin. Tämä vaatii sinulta herkkyyttä, ei oletuksia.

• Kysy itseltäsi rehellisesti: Missä omassa työssäni voisin lisätä väkivallan ennaltaehkäisyä, tunnistamista ja puheeksiottoa? Milloin olen viimeksi ottanut asian esiin koulutuksessa, hankkeessa, tiimipalaverissa tai opiskelijoiden kanssa?

Pieniltä tuntuvat teot – kysytty "Onko kaikki varmasti hyvin?", jaettu tukinumero, rohkea puheenvuoro kahvipöydässä, kriittinen katse "vitsiin" – voivat jonkun elämässä olla käännekohta.

Pelko ei saa olla pysyvä olotila

Moni romani- ja muu vähemmistöperhe elää tänään pelon ja epävarmuuden varjossa:
"Onko lapseni turvassa?"
"Katsotaanko meitä nyt taas vain uutisotsikoiden kautta?"

Tähän pelkoon meidän on vastattava selkeästi: yksittäisten ihmisten tekemät väkivallanteot eivät koskaan oikeuta kokonaisen yhteisön leimaamista. Jokainen ihminen on vastuussa omista teoistaan – ei etnisyytensä, uskontonsa tai kulttuuritaustansa edustaja rikosoikeudellisessa mielessä.

Kun puhumme väkivallasta, meidän täytyy uskaltaa pitää samanaikaisesti kiinni kahdesta totuudesta:

• väkivalta on aina tuomittavaa

• syrjintä, rasismi ja ulossulkeminen eivät koskaan ole ratkaisu.

Oranssi ei ole vain väri – se on lupaus

Oransseilla päivillä on selkeä viesti: väkivalta ei lopu itsestään. Se loppuu vasta, kun tarpeeksi moni meistä kieltäytyy katsomasta pois.

Kun pukeudumme oranssiin, hyväksymme myös seuraavan lupauksen:

• minä en hiljene, kun näen epäoikeudenmukaisuutta

• minä en naura mukana, kun toisen kokemuksia mitätöidään

• minä en selitä väkivaltaa "temperamentilla", "kulttuurilla" tai "mustasukkaisuudella"

• minä puolustan jokaisen oikeutta väkivallattomaan elämään, myös silloin kun se on epämukavaa, vaikeaa ja vaatii minulta enemmän.

Oranssi on toivon väri. Se kertoo tulevaisuudesta, jossa romaninainen, maahanmuuttajataustainen tyttö, vammainen nuori, kuka tahansa meistä voi kävellä kadulla, astua kotiovestaan sisään ja nukahtaa ilman pelkoa. Se on tulevaisuus, jossa väkivalta ei ole osa rakkautta, perhettä, kulttuuria, yhteisöä eikä työpaikkaa – vaan asia, johon puututaan päättäväisesti, järjestelmällisesti ja yhdessä.

Oranssit päivät eivät siis ole vain kampanja kalenterissa. Ne ovat kysymys meistä jokaiselle:

Millaisen viestin sinä annat teoillasi siitä, kenen turvallisuus todella kuuluu kaikille?