Lasten oikeuksien päivä - käsittääkö se myös romanilapsia

On lasten oikeuksien viikko. Radiosta puhutaan lastenoikeuksien päivästä, lapsen oikeudesta olla turvassa, tulla kuulluksi ja käydä koulua omaa tulevaisuuttaan kohti. Mietin hetken: puhutaanko siellä myös meidän lapsista – romanilapsista – vai jostain vähän abstraktimmasta lapsesta, sellaisesta oppikirjojen hymypojasta, jonka sukunimeä tai kotiosoitetta kukaan ei kummastele.

Kotien moninaisuus – myös meidän perhe

Meidän koti ei mahdu yhteen lauseeseen. Toisina päivinä se on täynnä meteliä, kahvin tuoksua, serkkujen naurua ja kahdesti lämmitettyä makaronilaatikkoa. Toisina päivinä siellä on myös huolia, laskupinoja ja aikuisten väsymystä, josta ei puhuta ääneen. Tutkimuksissa sanotaan, että romanilasten hyvinvoinnin suurin voimavara on tiivis perhe ja suku – se, että ympärillä on paljon läheisiä ihmisiä, jotka pitävät yhtä.

Se kuulostaa paperilla asialliselta ja ehkä vähän hippimäiseltä kommuuniaatteelta, mutta romaniperheessä se voi olla ilta, jolloin mummo kysyy äidin sijasta, miten koulussa menee, ja oikeasti jaksaa kuunnella vastauksen. Se on se tunne, että kotona saa olla oma itsensä, rentoutua ja tulla kuulluksi, niin kuin lapsiasiavaltuutetun selvityksessäkin kuvataan.

Kaikki romanilasten kodit eivät ole samanlaisia – eikä tarvitsekaan - eivätkä onneksi. Joissakin kodeissa vanhemmat painivat työttömyyden, mielenterveysongelmien tai päihteiden kanssa, ja se huoli valuu myös lapsiin. Toisissa kodeissa huoli on se, riittääkö rahat luokkaretkelle, voinko mennä kaverin synttäreille ilman että joku kommentoi vaatteitani tai sukuani. Silti monessa kodissa, myös meidän, on yksi yhteinen asia: rakkaus ja se itsepäinen päätös, että lapsen kuuluu päästä pidemmälle kuin vanhemmat. Työelämän oravanpyörä pitää tiukasti otteessaan; viideltä saunaa ja kuudelta putkaan. Kaikki eivät ehkä osaa sanoittaa sitä, mutta sen näkee tavasta, jolla aikuinen nousee liian aikaisin aamuun, tekee työt, hoitaa lapset ja yrittää, joskus kolminkertaisesti muihin nähden -ihan kuin joku vaatisi vai vaatiko?

Koulumatka, jossa reppu ei ole ainoa painava asia

Koulussa lapsilla on oikeus oppia, mutta joskus tuntuu, että romanilasten on ensin todistettava oikeus olla olemassa. Romanilasten selvityksessä vuodelta 2023 lapset kertovat, miten toistuva syrjintä heikentää turvallisuuden tunnetta ja mahdollisuutta olla oma itsensä. Syrjintää kohdataan erityisesti nivelvaiheissa: kun mennään kouluun, siirrytään yläkouluun, aletaan käyttää romaniasua tai mietitään toisen asteen opintoja. Se ei ole vain yksittäinen kommentti, vaan taustameteli, joka seuraa mukana kuin varjo ja sitä on joskus vaikea sanoittaa; sen näkee katseesta ja sanoista rivien väleissä.

Opetushallituksen tuoreesta selvityksestä (2025) taasen tulee esille ja näkyy, että romanioppilaista yli puolet on kokenut kiusaamista koulussa – samaan aikaan Kouluterveyskyselyssä alle kymmenesosa kaikista oppilaista kertoo kiusaamisesta. Ero on iso, ja sen tuntee selkärangassa. Kiusaaminen ei ole vain tönimistä; se on nimittelyä, ulkopuolelle jättämistä, huhuja ja rasistisia kommentteja, myös somessa. Lasten kertomuksissa toistuu sama: opettajat eivät aina puutu syrjintään, eivätkä romanilapset tunne, että heidät otettaisiin tosissaan – ei oppimisessa, urasuunnitteluissa eikä kiusaamistilanteissa.

Lapsi sanoo raportissa: "Kiusaamiseen pitäisi puutua paremmin ja opettajat ottaisi kiusaamisen tosissaan." Kun luen sen, tuntuu kuin joku olisi kopioinut omat ajatukseni raporttiin.

Aikuisten kiusaaminen – se kaikkein vaikein kohta

Vaikeinta on kertoa siitä, kun kiusaaja ei ole kaveri tai rinnakkaisluokan tyyppi, vaan aikuinen. OPH:n selvityksessä romanioppilaat kertovat kokeneensa kiusaamista myös aikuisilta. Se on usein tiedostamatonta: välinpitämätöntä käytöstä, vähättelyä, rasistisia sutkauksia, jotka kuitataan huumoriksi. Oppilaat kuvaavat, ettei heitä oteta vakavasti tai ettei oppimiseen saa tukea samalla tavalla kuin muut. Ja miten lapsi vastaa siihen, että juuri se aikuinen, jonka pitäisi suojella, onkin se, jonka sanat sattuvat eniten? Jos sanon vastaan, olen "herkkänahkainen", jos vaiennan itseni, alan uskoa, että ansaitsen sen.

Silti näissä selvityksissä on myös toisenlainen tarina: kun aikuiset saavat tietoa romanikulttuurista ja kielestä, heidän käytöksensä muuttuu ja kiusaaminen loppuu. Tieto ei poista kaikkea pahaa, mutta se estää osan vahingosta. Se on aika lohduttava ajatus – että kyse ei ole vain pahantahtoisuudesta, vaan myös tietämättömyydestä ja ehkä freudilaisista lipsahduksista, johon voidaan vaikuttaa.

Koulutuksesta haaveileva lapsi ja epävarma tulevaisuus

Romanilasten tulevaisuudenhaaveet ovat hyvin tavallisia: halutaan lääkäriksi, kokiksi, putkimieheksi, opettajaksi, poliisiksi – ihan samoja ammatteja kuin muillakin nuorilla. Ammattiin kouluttautuminen nähdään luontevana jatkumona peruskoululle, mutta samalla pelätään työllistymistä ja toimeentuloa, vaikka kouluttautuisi - "mutta entäs se mun sukunimi"

Lasten oikeuksien sopimus lupaa, että jokaisella lapsella on oikeus koulutukseen ja kehitykseen – mutta YK:n lapsen oikeuksien komitea on huomauttanut, etteivät romanilasten oikeudet Suomessa toteudu yhdenvertaisesti muiden lasten kanssa. Kun tämän lukee, ei tunnu enää liioittelulta, jos sanon ääneen, että joskus on olo kuin yrittäisi kiivetä portaita, joita koko ajan vedetään vähän kauemmas.

Silti sekä lapsiasiavaltuutetun selvitys että Opetushallituksen kysely kertovat, että romanioppilaat pitävät koulua tärkeänä ja viihtyvät siellä melko hyvin. 

Me emme halua erikoiskohtelua, vaan sen, että meidät kohdattaisiin yksilöinä, ei stereotyyppisenä "romaniluokkana".

Kodit, joissa yritetään kaikkensa

Usein, kun romaneista puhutaan, puhutaan useimmiten ongelmista: köyhyydestä, poissaoloista, syrjäytymisestä. Nämä ovat todellisia asioita, mutta ne eivät ole koko kuva. Edellä mainituissa raporteissa, jossa kerrotaan syrjinnästä ja rasismista, korostetaan, ettei romanilapsia pidä nähdä yhtenäisenä joukkona. Lapset kertovat monenlaisista identiteeteistä: perheenjäsen, kaveri, oppilas, työntekijä, tuleva opiskelija. Joissain kodeissa vanhemmat tekevät kahden työn verran töitä, jotta lapsi voisi mennä harrastuksiin. Joissain kodeissa isä tai äiti palaa itse koulun penkille, jotta näyttäisi esimerkkiä: "Kato, mekin voidaan." 

Lapsiasiavaltuutettu muistuttaa, että romanikulttuuri painottaa hyviä käytöstapoja ja kaikkien ihmisten kanssa toimeen tulemista. Se ei ole vain kaunis lause paperilla, vaan näkyy siinä, miten meille opetetaan pienestä asti kunnioittamaan vanhempia ja vieraita, nousemaan istumasta ja antamaan tilaa, kun vanhempi ihminen tulee huoneeseen, pitämään lupaukset ja auttamaan toisiamme. Ne ovat niitä hyveitä, joista meille kotona ja yhteisössä puhutaan – arjen etiikkaa, joka ei mahdu pelkkiin juhlapuheisiin.

Milloin romanilapsi saa olla "vain lapsi"?

Kun puhutaan toivosta, en tarkoita sellaista hattaraista "kyllä kaikki järjestyy" -toivoa, joka unohtaa tilastot ja lasten kertomukset. Toivo on enemmän sitä, että nähdään sekä vääryys että mahdollisuus korjata ne.

Lastenoikeuksien päivänä puhutaan usein suurista sanoista: yhdenvertaisuus, osallisuus, oikeus omaan kieleen ja kulttuuriin. Ne kaikki koskevat myös romanilapsia – ainakin paperilla. Silti YK:n komitea muistuttaa tämän tästä, että romanien oikeudet eivät toteudu vielä samalla tavalla kuin muiden lasten oikeudet. Siksi haluaisin kysyä tämän, sekä opettajilta, rehtoreilta, päättäjiltä että jokaiselta aikuiselta, joka tänään jakaa kuvan lastenoikeuksien päivästä someen: 

Milloin tulee se päivä, jolloin romanilapsi saa koulussa olla ensisijaisesti lapsi – ei ongelma, ei tilasto, ei kulttuurinsa edustaja – vaan lapsi, jolla on samat oikeudet, sama turva ja sama mahdollisuus unelmoida kuin kaikilla muillakin?

Milloin lastenoikeuksien päivä tarkoittaa myös käytännössä sitä, että aikuinen ei enää vahingossakaan kiusaa, että opettaja uskaltaa puuttua rasismiin, että romanilapsen tulevaisuudesta puhutaan muutenkin kuin riskien kautta?

Toivon päivä ei minulle ole se hetki, kun syrjintä unohtuu. Toivo on sitä, että te aikuiset katsovat lapsia/ihmistä silmiin, luette nämä selvitykset, kuuntelette meitä – ja teette päätöksiä, joiden ansiosta seuraava aikuiseksi kasvanut romanilapsi voi kirjoittaa ihan toisenlaisen kolumnin. Sellaisen, jossa lastenoikeuksien päivä ei tunnu muistutukselta puuttuvista oikeuksista, vaan juhlalta siitä, että ne viimeinkin toteutuvat.

Siihen asti minä vieläkin opiskelen, opin, unelmoin ja pidän kiinni niistä arjen hyveistä, joilla meitä (minua) on kasvatettu: kunnioituksesta, vastuusta ja siitä, että ketään ei jätetä yksin. Ja odotan, että ympäröivä Suomi tekee oman osansa – jotta romanilapsi, etnisyydestään riippumatta, saa vihdoin olla vain se, mikä hänen kuuluukin olla: lapsi.