Arvostamani johtajuusajattelija Rakjumar Sabanadesanin innoittamana tein tässä muutaman päivän aikana melkoisen syöksykierteen johtajuudessa olevaan kehittäjän rooliin työyhteisössä. Hänen ajatuksensa sysäsivät minut tarkastelemaan, mitä kehittäjä tuo työpaikoille mukanaan; ongelmia vaiko näkyväksi sen, mikä on ollut piilossa – erityisesti organisaatioissa, joita on totuttu ehkä johtamaan valta-asemilla, hiljaa hyssyttelemällä ja pönkittämällä enemmän omia agendoja kuin yhteistä hyvää. Erityisesti pohdin ja ihmettelen sitä, mikä saa sinäänsä fiksut ja kyvykkäät ihmiset katsomaan väärintoimimista ikään kuin eivät näkisi. Olen päätynyt siihen, että he ovat tietoisesti sopeuttaneet itsensä niin sanottuun "tyhjät tynnyrit kolisevat" -syndroomaan tai eivät uskalla oman työpaikkansa menettämisen pelossa.
Johtajuusoppijana näen ja ymmärrän, että kehittäjän tehtävä on kyseenalaistaa epäselviä rakenteita, merkityksettömiä prosesseja tai heikkoa vuorovaikutusta, hänen tehtävänsä on nostaa pöydälle se, mikä on saattanut kuormittaa työyhteisöä jo pitkään. Erityisesti valtahierarkioihin ja hyssyttelyyn nojaavissa organisaatioissa tämä ravistelee. Näissä ympäristöissä on totuttu vaikenemaan, sopeutumaan ja ylläpitämään kulisseja, jotka palvelevat enemmän johtajien omia agendoja kuin yhteistä tavoitetta. Kehittäjät kuitenkin odottavat avoimuutta, arvojen toteutumista ja aitoa mahdollisuutta vaikuttaa arjen tasolla, mikä haastaa tällaisen johtamiskulttuurin perustuksia. Suoraselkäinen rehellisyys paljastaa, miten fiksutkin ihmiset voivat sulkea silmänsä organisaation epäkohdilta, ehkä pelosta, mukavuudenhalusta tai omien etujen varjelemisesta, ja näin hiljentää sisäiset hälytyskellonsa.
Kehittäjän tehtävä organisaation kehittämisessä on johtajuuskirjallisuuden mukaan toimia kuin peili, joka ei vääristä eikä arvostele, vaan näyttää asiat sellaisina kuin ne ovat. Kun hän toteaa, että "tämä ei toimi" tai "tällä ei ole merkitystä", hän ei ole hankala, vaan rehellinen. Valtaan ja hyssyttelyyn keskittyvissä organisaatioissa tämä peili paljastaa karusti, miten yksittäisten johtajien agendat tai ongelmien lakaiseminen maton alle estävät aitoa kehitystä. Peiliin katsominen on epämukavaa, erityisesti niille, jotka ovat tottuneet kääntämään katseensa pois ja vaimentamaan omatuntoaan. Organisaatiot, jotka kuuntelevat kehittäjien palautetta avoimesti, voivat tunnistaa kipukohtansa ja uudistua. Ne, jotka jatkavat hyssyttelyä ja arvojen tyhjää kolinaa, jäävät junnaamaan paikoilleen.
Johtaminen tällaisissa ympäristöissä vaatii erityistä tietoisuutta ja herkkyyttä. Johtamisen gurut toteavat kuin yhteen ääneen: "Johtaminen on vaikuttamista, ja johtajalla on mahdollisuus vaikuttaa vain siihen, mistä hän on tietoinen." Minä olen henkilökohtaisesti tässä sekä epäonnistunut että onnistunut. Mutta olen myös oppinut, joka on epäonnistumissa kultaakin arvokkaampaa. No mitä sitten olen oppinut? Sen, että valta-asemiin ja omien etujen pönkittämiseen keskittyvässä organisaatiossa johtaminen on usein reaktiivista – se sammuttelee oireita sen sijaan, että pysähtyisi tutkimaan juurisyitä. Tämä on kuin kuivaisi lattiaa sulkematta vuotavaa hanaa. Kehittäjien suoruus ja tiedonjano törmäävät väistämättä vallanpitäjien, jotka eivät ole valmiita avoimeen vuoropuheluun ja itsereflektioon – erityisesti, jos he ovat oppineet tottuneesti katsomaan ohi epäkohtien ja näennäisesti stilisoivat asioita vain ylläpitääkseen omaa asemaansa ja uskottavuuttaan.
Kehittämisessä tarvitaan kumppanuutta ja tiimiä, joka yhdessä kysyy: Miksi organisaatiomme on olemassa? Palvelevatko toimintamme ne arvot, joita väitämme edustavamme? Millaisen kokemuksen haluamme tarjota työntekijöillemme ja asiakkaillemme? Näissä kysymyksissä piilee haaste, joka haastaa niin organisaation kuin omiakin arvoja. Tyhjät arvot sanoina paperilla tai seinillä eivät kanna, jos emme uskalla seisoa niiden päällä, vaikka taivaasta sataisi puukkoja.
Todellinen muutos alkaa näkemisestä, kuten vanha itämainen viisaus opettaa: "Kun uskallan katsoa totuutta silmiin ja kohdata peilin, luodaan vahvempaa perustaa, jossa yksilöt ja yhteisöt voivat kukoistaa." Kiitos, Rakjumar, että sait minut pohtimaan tätä. Vaikka lähestyinkin asiaa hieman eri näkökulmasta kuin sinä, mutta se johti minut näiden oivallusten äärelle oppimaan.
