Kansainvälisen romanien päivän äärellä – näkyvyydestä osallisuuteen

Huhtikuun 8. päivänä vietetään kansainvälistä romanien päivää. Päivän tausta ulottuu vuoteen 1971, jolloin ensimmäinen kansainvälinen romanikongressi pidettiin Lontoon lähistöllä Chelsfieldissä 7.–12.4.1971. Kongressi kokosi ensimmäistä kertaa romaniedustajia eri maista yhteen vahvistamaan romanikansan yhteistä identiteettiä, oikeuksia ja kansainvälistä yhteistyötä. Samalla kyse oli merkittävästä yhteiskunnallisesta käännekohdasta: romanit eivät olleet enää vain muiden määrittelyn, hallinnan tai tutkimuksen kohde, vaan myös itseään määrittelevä kansainvälinen toimija, joka otti tilaa omalle äänelleen, tunnuksilleen ja tavoitteilleen. Kongressin yhteydessä vahvistuivat myös romanien yhteiset symbolit, kuten kansan lippu (ei kerro kansallisuudesta) ja hymni Gelem gelem, kuljen kuljen. Huhtikuun 8. päivä valittiin tämän historiallisen kokoontumisen muistoksi, ja vuonna 2026 päivää vietetään 55. kerran. Kansainvälisen romanien päivän virallinen vahvistaminen tehtiin myöhemmin neljännessä maailmankongressissa vuonna 1990.

Suomessa päivä on ollut osa tätä kansainvälistä perinnettä jo vuosikymmenten ajan, ja sen näkyvyys on kasvanut erityisesti viimeisten 30–40 vuoden aikana. Kyse ei kuitenkaan ole vain muistopäivästä eikä symbolisesta kalenterimerkinnästä. Kansainvälinen romanien päivä on myös yhteiskunnallinen testi. Se kysyy meiltä kaikilta, ja erityisesti niiltä, joilla on valtaa: missä todella menemme yhdenvertaisuudessa, tasa-arvossa ja ihmisarvon toteutumisessa? Se on peili, joka näyttää, keitä todella olemme yhteiskuntana ja millaista arvoa annamme ihmiselle hänen syntyperänsä, nimensä, kulttuurinsa tai taustansa perusteella. Se on myös päivä, joka jakaa yhteisön sisällä vahvasti mielipiteitä; ollakko vai eikö olla?

Romanien päivä ei siis ole vain romanien juhla. Se on yhteinen pysähtymisen paikka. Se kutsuu arvioimaan, miten romanit nähdään ja miten romanit itse näkevät itsensä osana kansallista kertomusta, miten heidän oikeutensa, osallisuutensa ja mahdollisuutensa käytännössä toteutuvat sekä miten heidän historiallinen ja nykyinen panoksensa tunnistetaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Se kutsuu myös kysymään, näemmekö romanit edelleen liian usein ongelmien, puutteiden ja stereotypioiden kautta vai osaammeko tunnistaa myös sen valtavan inhimillisen, kulttuurisen ja yhteiskunnallisen pääoman, jota romanit kantavat.

Näkymättömyys ei ole yhdenvertaisuuden hinta

Yksi keskeisistä kysymyksistä on tämä: odotetaanko romanilta yhä liian usein näkymättömyyttä hyväksynnän ehtona? Ajatus siitä, että hyvä romani olisi mahdollisimman huomaamaton, mukautuva ja itsestään mahdollisimman vähän näkyvä, on yhteiskunnallisesti kestämätön. Kestävä yhdenvertaisuus ei voi rakentua sille, että ihminen joutuu häivyttämään identiteettiään tullakseen hyväksytyksi. Näkymättömyys ja integroituminen ei takaa suomaisen yhteiskunnan hyväksyntää - olet silti pienenkin laivan keikkumisen keskellä jälleen se ... olitpa siihen laivan keinumiseen syypää tai et, ei sillä ole väliä.

Romanien ei pitäisi joutua valitsemaan näkyvyyden ja hyväksynnän välillä. Päinvastoin: juuri näkyvyys, oma ääni ja oikeus määritellä itseään ovat demokraattisen yhteiskunnan ydintä. Kun romanius tehdään näkyväksi, ei rikastuteta vain kulttuurista maisemaa. Samalla rakennetaan siltoja, puretaan ennakkoluuloja ja laajennetaan käsitystä siitä, keitä "me" suomalaisina olemme. Näkymättömyys voi joskus olla selviytymisstrategia, mutta yhteiskunnallisena ratkaisuna se ei ole kestävä. Tarvitsemme näkyvyyttä, osallisuutta ja rakenteita, joissa romani voi olla yhtä aikaa oma itsensä ja täysivaltainen yhteiskunnan jäsen.

Romanit eivät ole marginaali vaan osa Suomea

Romanien historia Suomessa ulottuu yli 500 vuoden taakse. Se on kertomus vainoista, karkotuksista, suljetuista ovista ja ulossulkemisesta, mutta yhtä lailla sitkeydestä, kulttuurisesta ylpeydestä, uudistumisesta ja selviytymisestä. Tätä historiaa ei voi sijoittaa vain menneisyyteen, sillä se on läsnä myös tässä päivässä: koulutuksen rakenteissa, työelämässä, asumisessa, julkisessa keskustelussa ja niissä näkyvissä ja näkymättömissä rajoissa, joita yhä on olemassa.

Silti olisi vakava virhe tarkastella romaneja vain epäkohtien kautta. Romanit eivät ole Suomessa vain vähemmistöpoliittinen kysymys tai marginaalinen erityisryhmä. He ovat osa Suomen historiaa, osa tämän yhteiskunnan rakentumista ja osa sen nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Romanien panos näkyy järjestötyössä, diakoniassa, taiteessa, musiikissa, koulutuksessa, yrittäjyydessä, asiantuntijatehtävissä, hoivassa, yhteisöjen rakentamisessa ja hengellisessä elämässä. Kyse ei siis ole vain siitä, miten romanit integroituvat yhteiskuntaan, vaan myös siitä, osaako yhteiskunta tunnistaa sen, mitä romanit jo nyt sille antavat.

Kun valokeila kohdistetaan vähemmistöön, on lupa kysyä miksi

Viime päivinä romanit on jälleen nostettu julkisuudessa tikunnokkaan tavalla, joka pakottaa kysymään tavallisena ihmisenä, veronmaksajana ja suomalaisena: mikä on tämän noston todellinen motiivi, ja miksi valokeila kohdistetaan juuri niin kuin kohdistetaan? Julkisessa keskustelussa on nähty jälleen tuttu asetelma, jossa huomio ei kohdistu ensisijaisesti itse järjestelmään, rakenteisiin tai todellisiin mittaluokan ongelmiin, vaan vähemmistöön, jonka kautta laajempia yhteiskunnallisia jännitteitä puretaan.

Tässä on syytä pysähtyä. Kun marginaalinen ilmiö nostetaan näkyvästi esiin ja kehystetään tavalla, joka kohdistuu yhteen vähemmistöön, kysymys ei ole enää vain yksittäisestä tukimuodosta, hallinnollisesta käytännöstä tai julkisen talouden teknisestä tarkastelusta. Kysymys on myös siitä, miten keskustelua ohjataan ja mitä mielikuvia rakennetaan. Tavallisena ihmisenä, veronmaksajana ja suomalaisena on täysin oikeutettua kysyä, miksi huomio kohdistetaan juuri romaneihin silloinkin, kun yhteiskunnassa on paljon suurempia ja vaikuttavampia ongelmia ratkaistavana.

Juuri tässä kansainvälisen romanien päivän merkitys korostuu. Päivä ei ole vain juhlapäivä eikä vain muistopäivä. Se on peili, joka näyttää, miten helposti vähemmistö voidaan nostaa symboliseksi ongelmaksi silloinkin, kun kyse on paljon laajemmasta poliittisesta kehystämisestä. Siksi on lupa kysyä: etsitäänkö tässä ratkaisuja, vai etsitäänkö tässä kohdetta turhautumiselle?

Kuka saa määrittää, miltä romanielämän arki näyttää?

Yksi tämän ajan vaikeista mutta välttämättömistä kysymyksistä on se, kuka oikeastaan saa määrittää, millaisena romanielämän arki näyttäytyy julkisuudessa. Sananvapaus ja mielipiteenilmaisun vapaus kuuluvat tietenkin kaikille, ja niin pitääkin kuulua. Samalla on kuitenkin perusteltua kysyä, millä kokemuspohjalla, millaisesta yhteydestä ja millaisella vastuulla romanikulttuurista puhutaan. Itse näen haastavana sen, että näin pienestä yhteisöstä äänessä ovat julkisuudessa usein henkilöt, joiden oma kosketuspinta romanikulttuuriin on syystä tai toisesta hauras, etäinen tai kapea. Media puolestaan tarttuu herkästi juuri tällaisiin informantteihin, koska yksinkertaistavat, kärjistävät tai poikkeuksellisen negatiiviset puheenvuorot sopivat hyvin julkisuuden logiikkaan. Ongelma on, että silloin kokonainen yhteisö alkaa näyttäytyä yhden kokemuksen, yhden tulkinnan tai yhden katkeruuden läpi.

Tämä on erityisen ongelmallista siksi, että romaniyhteisö ei ole yksiääninen eikä yksimuotoinen. Se on heterogeeninen yhteisö, jonka sisällä elää hyvin erilaisia todellisuuksia: työssäkäyviä ja yrittäjiä, opiskelijoita ja viranhaltijoita, hengellisesti aktiivisia ja vakaasti uskovaisia, kulttuuria vahvasti ylläpitäviä, yhteisön reunoilla eläviä, syrjäytyneitä, rikoksiin ajautuneita, vahvoja perheitä, rikkoutuneita perheitä, järjestötoimijoita, taiteilijoita, asiantuntijoita, diakoniatyön tekijöitä ja aivan tavallista arkea eläviä ihmisiä. Siksi on älyllisesti epärehellistä ja yhteiskunnallisesti vahingollista, jos kokonaisuutta tulkitaan vain yhden kokemuksen, yhden pettymyksen tai yhden laidan kautta.

Välillä herää väistämättä myös kysymys motiivista. Mitä haetaan silloin, kun omaa yhteisöä katsotaan lähes yksinomaan negatiivisessa valossa? Kenelle tällaisilla puheenvuoroilla puhutaan? Ketä niillä pyritään vakuuttamaan? Onko kyse aidosta halusta korjata epäkohtia vai siitä, että oma hyväksyttävyys rakennetaan etäisyyttä ottamalla, omaa yhteisöä läksyttämällä tai sille symbolisesti selkää kääntämällä? Tätäkin on lupa pohtia. Ei siksi, että epäkohdat pitäisi piilottaa tai silotella, vaan siksi, että kriittisyydenkin pitäisi olla rehellistä, suhteellisuudentajuista ja ratkaisuhakuista.

Minusta on selvää, ettei yhteisön ongelmia saa peittää. Epäkohdat pitää uskaltaa nähdä ja sanoittaa. Mutta yhtä tärkeää on nähdä myös isompi kuva: ne historialliset, sosiaaliset, taloudelliset ja rakenteelliset syyt, joiden keskellä ongelmat syntyvät ja kasautuvat. Pelkkä oman yhteisön moittiminen ilman kontekstia, kausaalien ymmärtämistä ja ratkaisujen etsimistä ei ole rohkeutta vaan helposti vain lyhytnäköisyyttä. On viisasta tunnistaa ongelmat, mutta on tyhmää sahata poikki sitä oksaa, jolla itsekin istuu. Oman perheen jatkuva julkinen mollaus ei rakenna mitään, jos sen rinnalle ei tuoda vastuuta, toivoa ja tietä eteenpäin. Todellinen rehellisyys ei ole yhteisön leimaamista vaan kykyä pitää yhtä aikaa näkyvissä sekä haavat että voimavarat, sekä epäkohdat että mahdollisuudet.

Seitsemän hyvettä – romanikulttuurin yhteiskunnallinen voimavara

Romanikulttuuria on usein ymmärretty väärin tai tarkasteltu liikaa stereotypioiden kautta. Siksi on tärkeää sanoa selvästi, etteivät yksittäisten ihmisten teot, lieveilmiöt tai ongelmat määritä koko kulttuurin ydintä. Romanikulttuurin ytimessä on paljon sellaista, mikä ei ole vain säilyttämisen arvoista, vaan myös koko yhteiskuntaa rikastuttavaa. Tätä voisi kuvata seitsemän hyveen kautta.

Ensimmäinen niistä on kunnioitus ja lojaalisuus. Romanikulttuurissa kunnioitus ei ole pelkkä käytöstapa, vaan syvälle juurtunut arvo, joka rakentaa suhteita sukupolvien välillä, perheissä, yhteisöissä ja myös yhteisön ulkopuolella. Yhteiskunnassa, jossa vuorovaikutuksen kovuus, yksilökeskeisyys ja polarisaatio lisääntyvät, kunnioituksen kulttuuri ei ole vanhanaikainen jäänne vaan ajankohtainen voimavara.

Toinen hyve on aktiivisuus ja ahkeruus. Romanien historiaan on kuulunut vahva työn tekemisen eetos, sopeutumiskyky ja käytännöllinen toimeen tarttuminen. Ahkeruus ei ole vain yksilöllinen ominaisuus, vaan myös yhteisöllinen arvo, jolla on ollut merkitystä selviytymiselle ja toimeentulolle.

Kolmantena voidaan nostaa esiin tunneäly ja sosiaaliset taidot. Romanikulttuurissa on vahva korkean kontekstin vuorovaikutusperinne: kyky lukea ilmeitä, eleitä, tunnelmia, suhteita ja tilanteita. Tämä osaaminen on ollut historiallisesti selviytymistaito, mutta nyky-yhteiskunnassa se on myös vahvaa sosiaalista pääomaa. Sitä tarvitaan kasvatuksessa, hoivassa, johtamisessa, palvelutyössä, yhteisöjen rakentamisessa ja konfliktien sovittelussa.

Neljäntenä on taide ja kulttuuri. Romanikulttuurissa taide ei ole irrallinen lisä elämään, vaan osa elämäntapaa, identiteettiä ja historian kantamista. Musiikki, tarinallisuus, kerronta ja ilmaisun rikkaus ovat olleet tapoja välittää muistia, tunteita, kokemuksia ja yhteyttä yli sukupolvien. Juuri siksi romanien taiteellinen vaikutus suomalaisessa kulttuurissa ja hengellisessä elämässä on ollut niin merkittävä. Edesmennyt Kyösti Roth muistetaan syystä ennen kaikkea lauluntekijänä, sanoittajana ja säveltäjänä, jonka työn vaikutus ulottuu laajalle.

Viides hyve on myynnin ja markkinoinnin taito. Romanien historiassa kaupallinen kyvykkyys, tilannetaju, vuorovaikutuksellinen vakuuttavuus ja kyky nähdä mahdollisuuksia ovat olleet vahvasti läsnä. Tätä osaamista suomalainen yhteiskunta on hyödyntänyt aivan liian vähän. Kyse ei ole vain yksittäisestä lahjakkuudesta, vaan taidosta, joka oikein tuettuna voisi avata merkittäviä mahdollisuuksia yrittäjyydessä, palveluissa, kaupankäynnissä ja uudenlaisessa yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa.

Kuudes hyve on resilienssi ja sisukkuus. Romanien historia on osoitus poikkeuksellisesta kyvystä selviytyä, sopeutua ja jatkaa vaikeuksien keskellä. Tämä ei ole pieni asia. Resilienssi ei ole vain henkilökohtainen ominaisuus, vaan kollektiivinen voimavara, jota tarvitaan myös koko yhteiskunnassa aikana, jolloin kriisit, epävarmuus ja eriarvoistuminen haastavat kaikkia.

Seitsemäs hyve on yhteisöllisyys. Romanikulttuurin vahva yhteisöllisyys tarjoaa turvaa, jatkuvuutta, merkitystä ja sosiaalista suojaa. Aikana, jolloin yksinäisyys, irrallisuus ja yhteisöjen haurastuminen koskettavat laajasti koko Suomea, juuri tällaisella yhteisöllisellä pääomalla on suuri merkitys. Yhteisöllisyys ei ole vain kulttuurinen piirre, vaan suojaava, kannatteleva ja hyvinvointia vahvistava rakenne.

Nämä seitsemän hyvettä eivät tarkoita, että romanikulttuuri olisi ongelmaton tai että mitään kriittistä ei voisi sanoa. Ne kuitenkin muistuttavat siitä, että kokonaiskuva muuttuu ratkaisevasti, kun kulttuuria tarkastellaan myös vahvuuksien, voimavarojen ja yhteiskunnallisen annin näkökulmasta. Juuri tätä näkökulmaa suomalainen keskustelu tarvitsee lisää.

Koulutus, työelämä ja käyttämätön potentiaali

Romanien koulutustaso on kasvanut, ja yhä useampi nuori romani hakeutuu koulutukseen, rakentaa uraa ja haluaa vaikuttaa. Tämä on yksi tärkeimmistä muutoksista, joita meidän pitäisi osata nähdä. Romaninuorissa on tulevia opettajia, sairaanhoitajia, sosiaalityöntekijöitä, yrittäjiä, johtajia, tutkijoita, kulttuuritoimijoita ja kehittäjiä. Heissä on valtava määrä käyttämätöntä potentiaalia, jota yhteiskunta ei yksinkertaisesti voi eikä saa enää sivuuttaa.

Koulutuksen kohdalla kysymys ei ole vain muodollisesta oikeudesta osallistua. Kyse on siitä, onko oppimisympäristö aidosti saavutettava, turvallinen ja kannatteleva. Onko romaninuorella näkyviä roolimalleja? Onko kulttuurinen lukutaito osa ammattitaitoa oppilaitoksissa, viranomaisissa ja palveluissa? Ja ennen kaikkea: kohtaako nuori järjestelmän, joka odottaa häneltä onnistumista vai epäonnistumista?

Sama koskee työelämää. Työelämän syrjintä ei aina näy ääneen lausuttuina torjuntoina. Usein se piiloutuu hiljaisuuteen, katseisiin, verkostoihin, rekrytointikäytäntöihin ja valintoihin, joita ei koskaan perustella. Siksi romanien työelämäosallisuuden vahvistaminen ei ole vain vähemmistöpoliittinen kysymys, vaan suomalaisen työelämän uskottavuuden ja tulevaisuuden kysymys.

Romanit eivät kaipaa sääliä tai juhlapuheita. He tarvitsevat verbejä, tilaa, vastuuta, mahdollisuuksia, näkyviä urapolkuja ja yhdenvertaisia rakenteita. Kysymys ei ole erityiskohtelusta, vaan siitä, että osaaminen, motivaatio ja potentiaali pääsisivät näkyviin ilman, että ne pysähtyvät ennakkoluuloihin jo lähtöviivalla.

Kulttuurinen lukutaito on ammattitaitoa

Monimuotoistuvassa Suomessa kulttuurinen lukutaito ei ole lisäosaamista vaan ammattitaitoa. Tämä koskee opettajia, sosiaalityöntekijöitä, hoitohenkilöstöä, viranomaisia, poliisia, papistoa ja kaikkia niitä, joiden työ perustuu ihmisten kohtaamiseen. Romanikulttuurin erityispiirteiden ymmärtäminen ei ole erikoiskohtelua, vaan osa kunnioittavaa, turvallista ja toimivaa vuorovaikutusta.

Silti kaikkein tärkeintä ei ole täydellinen kulttuurin tuntemus, vaan kyky kohdata ihminen ihmisenä. Yksilönä. Tasavertaisena kansalaisena. Tässä mielessä kulttuurinen sensitiivisyys ei ole pehmeyttä, vaan ammattietiikkaa ja käytännön yhdenvertaisuutta.

Romanit ja juutalaiset – yhteinen historian kipu

Romanien ja juutalaisten historiassa on paljon yhteistä kipua. Molemmat kansat ovat joutuneet kokemaan vainoa, karkotuksia, leimaamista, epäinhimillistämistä ja yrityksiä työntää heidät yhteiskuntien reunalle. Holokaustin yhteydessä myös romanit joutuivat kansanmurhan kohteeksi. Tätä historiallista tosiasiaa ei tule koskaan sivuuttaa.

Juutalaisista puhutaan usein veljeskansana, eikä syyttä. Mutta ajattelen, että veljeys ei voi jäädä vain yhteen historiallis-teologiseen suhteeseen. Laajemmassa inhimillisessä mielessä meidän tulisi oppia näkemään myös muita kansoja läheisinä. Tässä mielessä myös kurdit ja intialaiset ovat lähellä. Romanien juurten on laajasti katsottu liittyvän Intian suuntaan, ja monien kansojen historiassa kuuluu kodittomuuden, vainon, hajallaan elämisen ja identiteetin säilyttämisen ääniä. Tällaiset yhteydet eivät poista kansojen erityisyyttä, mutta ne voivat syventää kykyämme nähdä toiset kansat läheisinä eikä etäisinä.

Myös seurakunnan on syytä pysähtyä

Vaikka kansainvälinen romanien päivä on vahvasti yhteiskunnallinen päivä, myös seurakunnan on hyvä pysähtyä sen äärelle. Ei vain siksi, että romanit ovat yksi vähemmistö muiden joukossa, vaan siksi, että tämä pieni kansa on ollut ja on edelleen merkittävä osa Suomen kristillisyyttä ja erityisesti helluntaiherätystä.

Romanien vaikutus hengelliseen elämään ei rajoitu musiikkiin, vaikka sekin on ollut poikkeuksellisen merkittävä. Romanit ovat tuoneet suomalaiseen kristillisyyteen rukouksen syvyyttä, yhteisöllisyyttä, todistuksen voimaa, hengellistä herkkyyttä ja vahvaa osallistumista seurakuntaelämään. Samalla seurakunnille jää oma kysymyksensä: osaammeko kohdata ihmisen ensin ihmisenä, vai asetammeko hänen eteensä näkyviä tai näkymättömiä ehtoja hyväksynnälle?

Moni romani on saanut kuulla myös seurakunnallisissa yhteyksissä vaatimuksia, joiden ytimessä on ajatus siitä, että tullakseen täysin hyväksytyksi pitäisi jättää taakse jotakin omasta kulttuuristaan. Mutta eihän Jumala pelastaessaan ihmistä tee ruotsalaisesta suomalaista, ukrainalaisesta afrikkalaista tai romanista jotakin muuta kansaa. Hän ei kutsu ihmistä ensisijaisesti vaihtamaan kulttuurista taustaansa, vaan antamaan sydämensä Hänelle. Hän tahtoo tehdä meistä Kristuksen omia.

Raamattu näyttää tämän kauniisti. Jumala ei kokoa seurakuntaansa yhden kulttuurin ympärille, vaan Kristuksen ympärille: "Sen jälkeen minä näin, ja katso, oli suuri joukko, jota ei kukaan voinut lukea, kaikista kansanheimoista ja sukukunnista ja kansoista ja kielistä." Taivaassa ei katoa kansojen olemassaolo, vaan kansat ovat siellä Jumalan edessä. Ykseys Kristuksessa ei tarkoita sitä, että kaikista tehdään samanlaisia. Se tarkoittaa sitä, että erilaisista tehdään yhtä.

Lopuksi

Kansainvälinen romanien päivä on muistutus siitä, että tasa-arvo ja yhdenvertaisuus eivät ole valmiita. Ne eivät myöskään etene itsestään. Ne vaativat tahtoa, rakenteiden kriittistä tarkastelua, rohkeita päätöksiä ja halua nähdä romanit muuna kuin ongelmakeskeisen keskustelun kohteena.

Minusta olennaisin kysymys on lopulta tämä: näemmekö romanit ongelmana vai mahdollisuutena? Jos näemme vain ongelman, Suomi menettää valtavan määrän osaamista, kulttuurista rikkautta, yhteisöllistä pääomaa, resilienssiä ja inhimillistä potentiaalia. Jos taas näemme mahdollisuuden, voimme rakentaa yhteiskuntaa, joka on oikeudenmukaisempi, viisaampi ja vahvempi.

Seurakunnassa meidän on hyvä muistaa, että olemme ennen kaikkea Kristuksen omia. Olemme kristuslaisia. Siksi, kun kohtaamme toisemme, emme kohtaa ensimmäisenä toisen kulttuuria, ulkoisia tapoja tai erilaisuutta. Me uskallamme kohdata ihmisen. Veljen. Sisaren.

Tämä ei tarkoita kulttuurien mitätöimistä eikä historian unohtamista. Päinvastoin. Kun Kristus yhdistää, voimme katsoa toisiamme rehellisesti ja rakastavasti ilman, että vaadimme toista ensin muuttumaan meidän kaltaiseksemme. Evankeliumi ei tee kaikista samanlaisia ihmisiä saman muotin mukaan. Evankeliumi tekee meistä Jeesuksen omia.

Romanien historia on meidän historiamme. Romanien tulevaisuus on meidän yhteinen tulevaisuutemme.