Hyvää miesten päivää
Herään miestenpäivän aamuun. Puhelin muistuttaa päivän nimestä, some väittelee sen tarpeellisuudesta. Käännän näytön nurinpäin ja huokaan: "Herra, auta mua tänään olemaan sellainen mies, josta Sinä, vaimo, lapset, lastenlapset, työelämä ja seurakunta voivat olla kiitollisia." Miehen mitta ei näy ansioluettelossa, vaan siinä, miten hän käyttäytyy, kun kukaan ei taputa. Ja rehellisesti: ilman Jumalaa en aina itsekään tietäisi, mihin suuntaan minun pitäisi kasvaa miehenä.
Olen romanimies, joka elää samaan aikaan ihan tavallista ja kuitenkin monella tavalla erilaista arkea. Yritän olla yhtä aikaa uskovainen mies, vahva mies, romanimies, suomalainen mies – ja kaiken tämän keskellä ihminen, joka ei halua kadota rooleihin. Miestenpäivä ei tunnu juhlalta, enemmänkin tarkastushetkeltä: mitä mun usko ja arvot konkreettisesti tekevät mun keskiviikkoarjessa?
Elän miehenä kolmessa ellen jopa neljässä kerroksessa. Romanimies minussa kantaa sukupolvien tarinoita, haasteita, musiikkia, tapoja ja kunniantuntoa. Suomalainen mies minussa rakastaa hiljaisuutta, metsiä, järven pintaa ja sitä, että joku on tehnyt työtä ja uhrauksia, jotta meillä on vapaus. Kristitty mies minussa kumartaa Jumalalle ja hakee suunnan sieltä, ei omasta mielijohteesta. Nämä kerrokset minussa eivät aina puhu samaa kieltä – ja juuri siinä johtajuus mitataan.
On tilanteita, joissa romanimies minussa haluaisi nostaa melkoisen metelin ääneen heti, kun vartija seuraa liikaa, kun virastossa sävy muuttuu sukunimen kohdalla. Sisälläni nousee tuttu lause: "Minun perhettäni ei alisteta." Suomalainen mies minussa sanoo: älä tee numeroa, ole asiallinen, laske kymmeneen. Uskova mies minussa sanoo: puolusta, mutta älä polta siltoja. Etsi oikeutta, mutta älä hukkaa rakkautta. Johtajamies minussa sanoo: pysähdy sekunniksi ennen kuin reagoit. Ymmärrän, että jokainen sana rakentaa joko muuria tai siltaa – ei vain minun ja toisen välille, vaan joskus myös romaniyhteisön ja muun yhteiskunnan väliin.
Usko ei ole minulle koskaan ohut kuorrutus, vaan elämäni perusta. Ilman sitä minusta tulisi helposti ylpeä, loukkaantunut tai katkera. Uskon kautta tulevat arvot vetävät koko ajan toiseen suuntaan: rehellisyyteen, vaikka se maksaa; vastuunkantoon, vaikka väsyttää; anteeksiantoon, vaikka toinen ei pyydä anteeksi. Ne eivät ole söpöjä vaaleanpunaisia julistearvoja, vaan kovaa arjen johtajuutta.
Pyydän anteeksi lapsilta ja vaimoltani, kun en ole ollut se "ihan isi" tai se aikuinen aviopuoliso. Sanon työhaastattelussa totuuden, vaikka se ei tee minusta helpointa valintaa. En maksa takaisin samalla mitalla, vaikka tulisi kuinka houkutus. Näissä hetkissä (kristityn) miehen selkäranka testataan. Siinä punnitaan, johdanko minä arvojani – vai johdattavatko tunteet ja oman eduntavoittelu minua.
Samaan aikaan olen vahvasti isänmaallinen. Ei lippua heiluttaen ja huutaen torilla, vaan hiljaisena kiitollisuutena. Kun katselin aikoinaan omia lapsiani ja nyt lastenlapsiani koulun ovella - ajattelen - tässä maassa heillä on mahdollisuus koulutukseen, terveydenhuoltoon ja tulevaisuuteen. Kun kävelen metsässä, ajattelen ihmisiä, jotka rakensivat tämän kaiken sodan ja puutteen jälkeen. Ja silti tiedän, että samassa maassa omaa kansaani, perhettäni, minua on syrjitty, työnnetty syrjään, väärin nähty. Isänmaallisuuteni ei ole sokeutta, vaan rakkautta, joka uskaltaa sanoa: "Tämä maa on minulle rakas – juuri siksi toivon, ettei se jää sokeaksi omille ennakkoluuloilleen."Opiskelu on minulle oma pieni sotatantere ja rukousvastauksen yhdistelmä. Olen se "vähän vanhempi" ikuinen opiskelija, kahvikuppi kädessä, liian tarkat muistiinpanot laukussa. Paperilla olen vain yksi nimi, mutta tiedän olevani monelle ensimmäinen romanimies, jonka he kohtaavat muuten kuin juttujen tai huhujen kautta. Kun luennolla puhutaan syrjinnästä tai rasismista, en kuuntele vain teoriaa – kuulen oman elämäni kaikuvan taustalla. Silti en halua olla pelkkä esimerkki ongelmasta, vaan osa ratkaisua. Haluan olla siellä, missä asioita mietitään, kehitetään ja käännetään parempaan suuntaan. OLEN VAIKUTTAJA!
Äly ja usko eivät minussa riitele. Tarvitsen rukousta, koska tarvitsen Viisaan neuvoja – usein se on kohdallani vain syvä huokausrukous: "Rakas Jeesus, auta meitä." Tarvitsen myös ajattelua: että en elä pelkkien reaktioiden varassa. Johtajuus itseäni kohtaan on välillä raakaa rehellisyyttä: Miksi tämä suututti? Mitä pelkäsin menettäväni – kasvot, ylpeyden, kunniako? Miten haluan toimia, jos ajattelen yhteisöäni, työnantajaani, lapsiani ja lastenlapsia, en vain tämän hetken oloa? Joskus jatkuva itsensä tutkiminen ahdistaa, mutta tiedän: miehen on pakko katsoa peiliin, jos hän aikoo johtaa muutakin kuin omaa egoaan.
Isyys on minulle paikka miehenä, jossa kaikki kauniit puheet tulevat testiin. Lapset eivät analysoi miestenpäivän merkitystä. He näkevät yhden kysymyksen: tulinko viereen, kun pyydettiin – vai en? Nyt isänä ja ukkina joudun myöntämään, että liian usein en tullut. He näkevät, pyydänkö anteeksi vaimoltani, kun menee yli. He näkevät, näkyykö usko vain seurakuntasalissa vai myös tiistain kiireessä, perjantain väsymyksessä ja maanantaiaamun kireydessä. Ehkä vaikuttavimmat sanat lapsiltani isyydestäni/miehisyydestäni kiteytyvät sanoihin: " Kun elämässä tulee myrskyjä, olet kuin tammi vierellä - olet turvallinen aikuinen". Nykyisin, kun vuorostaan lasten lapsien pienet kädet tarttuvat kiinni ja joku kysyy joskus: "Ukki, millaista oli olla romanimies silloin kun sä olit nuori?" En halua vastata katkeruuden kautta. Haluan sanoa: "Oli syrjintää, ennakkoluuloja ja taistelua paikasta tässä maassa. Mutta Jumala auttoi niin, ettei meidän tarvinnut kovettaa sydäntä, vaan voitiin rakentaa siltoja. Ja se, että sinä seisot tässä, on osa sitä tarinaa."
Siksi miestenpäivä ei minulle ole pelkkä päivä kalenterissa, vaan peili. Se ei kysy, haluanko juhlintaa. Se kysyy: Jumala mihin suuntaan olen menossa miehenä? Vaimo, mihin suuntaa meidän pitää kulkea perheenä. Pohdin käytänkö voimani vain puolustautumiseen ja hyökkäämiseen – vai myös suojelemiseen, rakentamiseen, rohkaisemiseen?
Olenko romanimies, jolla on juuret syvällä omassa kansassa ja tässä maassa? Olenko kristitty mies, jonka arvot eivät ole myytävänä halvan hyväksynnän hinnalla? Olen arvoistani joutunut maksamaan hintaan - viimeiseksi työpaikkani arvoristiriidan edessä.
Illalla, kun talo hiljenee, palaan takaisin samaan rukoukseen: "Herra, kiitos tästä päivästä. Kiitos niistä kohdista, joissa sain valita oikein. Anteeksi ne, joissa en. Auta mua huomenna johtamaan elämääni paremmin ja olemaan mies, uskovainen mies."
Miehisyyden ydin ei lopulta ole täydellisyys, vaan suunta. Minä olen romanimies. Olen suomalainen mies. Olen kristitty mies. En valmis – mutta matkalla. Ja jos jonain päivänä lapseni tai lastenlapseni voivat sanoa: "Hän ei ollut virheetön, mutta hänen kauttaan Jumalan hyvyys näkyi vähän kirkkaammin," siinä on minun kohdaltani enemmän miehisyyttä kuin yhdessäkään miestenpäivämainoksessa.