Haloo!

En ole varma, olenko tänään enemmän vihainen vai surullinen. Ehkä molempia. Ja se itsessään on ongelma – tätä tunnetta ei pitäisi joutua nimeämään Suomessa vuonna 2026.

Mutta mieti hetki ihan tosissasi: miltä tuntuisi, jos sinulta tai omalta nuoreltasi evättäisiin työssäoppimispaikka. Ei siksi, että osaaminen ei riitä. Ei siksi, että motivaatio puuttuu. Vaan siksi, että etnisyytenne ei satu olemaan Virtanen.

Jokin minussa huutaa lujaa: HALOOO! Eihän tämä voi olla totta minun Suomessa 2026! Ja samaan aikaan tiedän – vuosien kokemuksesta ja tutkimustiedon ja tekemäni työn johdosta – että juuri näin tämä toimii. Hiljaa. Siististi. Ilman virallista kieltoa. Kukaan ei sano sitä ääneen, mutta kaikki tietävät, mistä on kyse.

Samaan aikaan poliittinen puhe huutaa: "Laiskat töihin!" Ja heti perään, hieman matalammalla äänellä:"…mutta et sinä. Et ainakaan meille. Vaikutat yrityksemme imagoon negatiivisesti, asiakkaat saattavat kaikota."

Haastattelin tänään ylempään korkeakoulututkimukseeni opiskelijaa, joka on joutunut keskeyttämään opintonsa. Ei siksi, ettei hän olisi pärjännyt. Vaan siksi, ettei hän saanut yhdestäkään oman kaupunkinsa alan yrityksestä työssäoppimispaikkaa etnisyytensä takia. Ala? Se kuuluisa "helppo ala".

Me, jotka työskentelemme koulutusten ja tutkintojen parissa, tiedämme faktan: ilman harjoittelua ei valmistuta. Piste. Tätäkö on suomalainen koulutuspolku? Opiskele. Tee kaikki oikein. Ja pysähdy sitten seinään, jota ei näy juhlapuheissa.

Onko tämä rakenteellista syrjintää? Onko tämä rasismia?

Ja nyt ne vaikeammat kysymykset: Mitä tekee Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvosto Arene ry? Mitä tekee Suomen Yrittäjät ry? Mitä tekee Opetus- ja kulttuuriministeriö? Entä valtakunnalliset romanijärjestöt?

Syrjäytyneiden parissa tehtävä työ on tärkeää – välttämätöntä. Mutta missä on yhteiskunnallinen vaikuttaminen, kun syrjintä katkaisee opiskelevien nuorten koulutuspolut? Missä on kansalaisjärjestöjen barrikadeilla kuuluva ääni. Avuntarvitsijoita eivät ole vain ne, jotka ovat jo pudonneet. Avuntarvitsijoita ovat myös ne, jotka yrittävät pysyä mukana.

Suomi rakastaa puhua yhdenvertaisuudesta. Se näyttää hyvältä strategioissa, arvolauseissa ja brändipuheessa. Arjessa tasa-arvo loppuu usein siihen, missä nimi, tausta tai postinumero alkaa poiketa normista.

Tänään olen täynnä koulutuksen ja työelämän välistä pyhää kiukkua. Älykästä kiukkua. Sellaista, joka kysyy työnantajilta – ja kaikilta muiltakin vallankäyttäjiltä:

Näettekö ihmisen ennen nimeä? Potentiaalin ennen oletuksia? Vai onko yhdenvertaisuus edelleen vain kaunis sana paperilla? Koska, jos koulutus ei johda työelämään syrjinnän vuoksi, kyse ei ole yksilöiden epäonnistumisesta. Kyse on syrjivistä rakenteista. Ja rakenteiden muuttamisesta meillä kaikilla on vastuu.

Tämä ei ole mielipide. Tämä on eletty todellisuus.