Ymmärrän mutta en hyväksy

Viimeaikaiset uutiset ja somekeskustelut romaneista, voiko hyväksikäyttö tai lähisuhdeväkivalta olla "osa etnistä kulttuuria", nappasivat minut kiinni ajatuksesta, joka ei jätä rauhaan. Ei siksi, että aihe olisi jotenkin uusi, vaan siksi, että se osuu aina samaan hermoon: mitä tapahtuu, kun hirvittävää tekoa yritetään selittää meillä – taustalla, uskolla, sukunimellä, porukalla, kulttuurilla?

Ja vielä terävämmin: mitä tapahtuu, jos tekijä ei ole "joku jossain", vaan oma sukulainen, kaveri, ystävä… tai pahimmillaan joku meistä? Pitäisikö silloin olla hiljaa? Sivuuttaa, vaieta, vaihtaa puheenaihetta? Vai pitäisikö tehdä niin kuin itsekin usein sanon – että sivustaseuraajat ovat hiljaisia asioiden hyväksyjiä, joskus jopa pahempia kuin varsinainen tekijä?

Ihmisenä, kristittynä, ihmisoikeuksien puolustajana ja romanina en voi toimia arvojani vastaan. En silloinkaan, kun se olisi "helpompaa" tai "turvallisempaa".

Kun joku kysyy minulta suoraan, onko alaikäisten hyväksikäyttö, ihmiskauppa tai naisiin ja lapsiin kohdistuva väkivalta osa romanikulttuuria, vastaus nousi jostain syvältä heti, ilman ponnistelua: kysymys on yhtä absurdi kuin jos joku ulkomaalainen kysyisi suomalaisilta, onko omien lasten tappaminen tai perhesurma osa suomalaista kulttuuria. Vastaus on itsestään selvä: ei ole.

Se, että tekijä sattuu olemaan romanitaustainen mies, ei tee teosta romanikulttuuria. Hän on kyllä romanitaustainen ja hän on tehnyt rikoksen. Nuo kaksi asiaa eivät muutu synonyymeiksi vain siksi, että joku haluaa kertoa tarinan helpommin. Ja silti… juuri näin välillä tapahtuu. Kun joku perustelee rikollista tai kuvottavaa toimintaansa tai jonkun yhteisön toimintaa kulttuurilla, hän ei vain yritä keventää omaa vastuutaan. Hän polkee samalla muut ihmiset ja koko kulttuurin jalkoihinsa. Hän tuottaa suurelle yleisölle kuvan, että "tämä on normaalia tuossa porukassa". Ja se on kaksinkertainen vääryys: ensin teko – sitten selitys, joka yrittää värjätä kaikki muut samalla sävyllä.

Tässä kohtaa tekee mieli sanoa se ääneen hieman sarkastisen selkeästi: romanikulttuurin ohjekirjassa ei ole sivua 352, ja siellä pykälää "muista aina lyödä vaimoasi". Jos sellaisen joku on nähnyt, hän on todennäköisesti lukenut jonkun toisen kirjoittamaa satukirjaa – ja vielä huonolla fontilla.

"Älä sekoita ymmärtämistä hyväksymiseen"

Olen monesti keskustellut vanhemman lapseni kanssa siitä, mikä ero on ymmärtämisellä ja hyväksymisellä. Voin ymmärtää, miksi joku äiti tai isä ajautuu niin pimeään hetkeen, että surmaa perheensä – mutta en voi hyväksyä sitä. Voin ymmärtää, miten tilanne, trauma, päihteet, syrjäytyminen tai rikkinäisyys voivat saada ihmisen tekemään hirveitä asioita – mutta en voi hyväksyä niitä. Voin ymmärtää mekanismeja, mutta en voi pyhittää tekoa. Sama pätee myös silloin, kun joku yrittää kääriä väärintekemisen "kulttuuriin" tai muihin näennäisiin selityksiin. Väärin on väärin, oli tekijä minä tai joku muu. Kristinuskon näkökulmasta tämä ei ole edes monimutkainen palapeli: totuus ei muutu todeksi sen mukaan, kuka sen tekee. Ja jos Kristus on Totuus, totuudessa pysymisen kulmakivi ei ole täydellisyys, vaan rehellisyys. Rehellisyys itselle, Jumalalle ja toisille – myös silloin kun se sattuu.

Jaakobin kirje muistuttaa, että usko ilman tekoja on kuollut tai ainakin näennäinen. Se on suora haaste meille kaikille: jos puhun ihmisarvosta, oikeudesta ja armosta, mutta elän toisin, sanat jäävät tyhjiksi. Ja kyllä – saan itseni kiinni virheistä. Huomaan myös, että monesti yrittäväni "puhuttaa" itsenäni eli valehdella itselleni, miksi juuri minun kohdallani jokin on poikkeus. Mutta kun ei ole! Siksi olen tietoisesti opettanut itseäni olemaan rehellinen itselleni ja Jumalalle.

Some, "Kaikki", ja se outo veto niputtaa ihmiset

Tähän kaikkeen on viime aikoina tullut toinen, raskaasti raapiva kerros.

Olen lukenut somesta, kuinka erilaiset ihmiset – enemmän tai vähemmän romanikulttuurissa elävät  – arvostelevat aika suureenkin ääneen kulttuurissa eläviä ihmisiä. He käyttävät sanoja "KAIKKI", "SUURIN OSA" ja muita suuria moukareita. Ja sitten he niputtavat romanit, erityisesti miehet, yhdeksi harmaaksi massaksi: väkivallan tekijöiksi, naisten hakkaajiksi, pahimmillaan jopa lasten tappajiksi.

Sanon tämän niin selvästi kuin osaan: en tietenkään väitä, etteikö romaneissa – kuten missä tahansa ihmisryhmässä – olisi väkivallan tekijöitä, rikollisia tai pahoinvoivia ihmisiä. Olisi sekä epärehellistä että vastuutonta väittää niin.

Mutta kaksi asiaa on yhtä aikaa totta:

A) se ei ole koko totuus (kokototuus.com), ja
B) on äärettömän surullista ja leimaavaa ajatella, että "me kaikki", yleensä miespuoliset, olisimme tällaisia – tai että kulttuuri olisi jonkinlainen rikoksen käyttöohje.

Jossain kohtaa sitä väkisinkin ajattelee: missä ihmeen piireissä nämä ihmiset pyörivät, jos heidän ympäristönsä näyttää koostuvan pelkästään tästä? Minun ympäristöni ei koostu suurimmalta osaltaan ihmisistä, joiden elämä on alituista väkivaltaa tai pahuutta. Minun arkeni on täynnä tavallisia ihmisiä – hyviä ja keskeneräisiä, niin kuin ihmiset nyt ovat – ja monia, jotka yrittävät elää oikein, rakastaa perhettään, tehdä työtä, kasvattaa lapsiaan, kantaa vastuuta, huolehtia omistaan.

Ja nyt tulee se kohta, jossa haluan olla yhtä aikaa lempeä ja tiukka.

Ymmärrän, että joillakin somessa kovaa puhuvilla on oma historia. Omia haavoja. Omaa totta. Jos on kasvanut väkivallan varjossa, maailma alkaa näyttää väkivallan muotoiselta. Jos on kokenut vääryyttä, epäluottamus kasvaa. Siitä voi tulla suojamuuri.

Mutta kun suojamuuri muuttuu moukariksi, joka lyö "meitä" päähän, silloin tapahtuu jotain pahaa: oma kokemus alkaa muuttua kaikkien kohtaloksi. Ja se ei enää auta ketään. Se ei auta uhria. Se ei auta tekijää muuttumaan. Se ei auta yhteisöä. Se ei edes auta sitä puhujaa itseään – se vain levittää kipua uusiksi kierroksiksi.

Joskus meiltä unohtuu kysyä se vaikeampi kysymys: mitkä tekijät saavat ihmiset käyttäytymään niin kuin käyttäytyvät? Onko kyse pohjimmiltaan kulttuurista – vai antaako kulttuuri vain ilmenemismuodolle oman leimansa, mutta syy on paljon syvemmällä ihmisyydessä, syrjäytymisessä, rikkinäisyydessä, opituissa malleissa, häpeässä, traumassa ja vallan väärinkäytössä?

Moni asia näyttää "kulttuuriselta", koska se tapahtuu kulttuurin sisällä. Mutta se ei tee siitä kulttuurin ydintä. Se tekee siitä inhimillisen ongelman, joka asuu tietyssä ympäristössä – aivan kuten samat ongelmat asuvat eri muodoissa myös muualla.

Ja kyllä: meillä romanitaustaisilla ihmisillä on ongelmia ja elämän haasteita – miehillä, naisilla, nuorilla, lapsilla ja aikuisilla – ihan niin kuin monilla muillakin samassa tilanteessa olevilla ihmisillä. Ongelmat eivät katoa sillä, että niistä vaietaan. Mutta ne eivät myöskään parane sillä, että huudetaan "kaikki olette tätä". Tarvitaan näkökykyä nähdä metsä puilta. Tarvitaan työtä, joka käy syihin käsiksi.

Kivittäminen on aina ollut helppoa mutta muutos on huomattavasti vaikeampaa. Mutta ehkä kaikkein surullisinta on se, että omat – ne läheltä tai rannalta huutelevat – ovat joskus ensimmäisiä, jotka ovat valmiita kivittämään. Ikään kuin meillä olisi erityinen sisäinen kiviämpäri, jota jaetaan kiireessä: "ota tästä, heitä tuonne."

Minä en usko, että syvällinen muutos lähtee sättimisestä, kivittämisestä tai siitä, että heitetään ihminen areenalle leijonien syötäväksi. Se tuottaa vain lisää puolustusta, lisää häpeää, lisää hiljaisuutta – ja hiljaisuus on se kasvualusta, jossa vääryys tykkää lisääntyä. Tarvitaan yksilöllistä hoksauttamista, jota on tehty mm. Teemapäivillä, joissa on autettu ihmisiä oman elämän peiliin katsomisessa antaen itseohjautumisen ja hoksaamisen tehdä tehtävänsä. Ihmisten auttamisessa tarvitaan sitä, että päästään suoja- tai turvamuurin sisäpuolelle – kädessä armo ja totuus. Armo ilman totuutta muuttuu lässytykseksi. Totuus ilman armoa muuttuu kiviksi.

Lopuksi: pieni - kaikista kaikkialle - sopiva paketti

Somen suosikkisana on "kaikki". Se on näppärä sana, koska se säästää ajattelulta. "Kaikki" tekee maailmasta yksinkertaisen: me ja nuo, hyvät ja pahat, uhrit ja hirviöt. Ja jos vielä maustaa sen kulttuurilla, saa kasaan selityksen, joka tuntuu valmiilta. Paketoitu. Myyvä. Helppo.

Mutta totuus on ärsyttävän elävä. Se ei mahdu yhteen laatikkoon.

Minä olen romani. Ja minä kieltäydyn siitä, että rikollinen määrittelee kulttuurini – yhtä vähän kuin suostuisin siihen, että yksittäinen suomalainen teko määrittelee suomalaisuuden. Minä suostun siihen, että teot nimetään teoiksi ja synti synniksi, oli tekijällä mikä tausta tahansa. Ja minä suostun siihen, että yhteisönä me katsomme peiliin – mutta emme siksi, että vihaamme itseämme, vaan siksi, että rakastamme totuutta ja haluamme kasvaa.

Ja jos jollain on tarve huutaa "KAIKKI", minä vastaan romanipositiivisesti, ehkä hieman ärsyttävän rauhallisesti:

Me emme ole "kaikki". Me olemme monia.
Meissä on kipua ja kauneutta, historiaa ja toivoa, ylpeyttä ja keskeneräisyyttä.
Ja juuri siksi on niin tärkeää, että elämme niin kuin puhumme – ettei meidän tarvitse koskaan käyttää kulttuuria tekosyynä, vaan voimme olla kulttuurillemme kunniaksi.

Kulttuuri ei ole kilpi pahuutta varten – se on perintö, jota kannetaan ihmisyyden arvoisesti. Ja romanikulttuuri kestää totuuden, koska se ansaitsee parempaa kuin "kaikki"-sanan.