Diakoninen seurakunta

"Tässä minä olen" – Diakoninen seurakunta Jumalan sydämellä

Tekstin sisältö puhuttu aikaisemmin tiivistetysti Helluntaiherätyksen juhannuskonferenssissa 2025. Nyt haluan jakaa sen myös blogina – kutsuna, muistutuksena ja rohkaisuna meille kaikille, jotka kaipaamme seurakunnalta enemmän kuin toimintaa. Kaipaamme sydäntä.

Diakoninen seurakunta – onko se totta vai vain puheissa?

Miltä kuulostaa lause: "Me olemme lämmin, rakastava ja palveleva seurakunta"?

Tunnustan, että tuo kuulostaa hyvältä. Lämmin. Turvalliselta. Siltä, mitä uskon meidän kaikkien kaipaavan. Mutta sitten nousee toinen kysymys. Suorempi, arkisempi – ja ehkä vähän epämukavampi:

Milloin viimeksi joku istui yksinäisen viereen – ei ohjelman takia, vaan sydämestä?

Milloin seurakunnan ovet avautuivat ei vain sisään, vaan ulos – sinne, missä elämä todella tapahtuu? Olen nähnyt seurakuntia, joissa kaikki on järjestyksessä – mutta kukaan ei muista, koska viimeksi joku pysähtyi. Ja sitten olen nähnyt toisenlaisia seurakuntia: ne ovat ehkä pienempiä, vähemmän hiottuja, mutta niissä kuuluu nauru ja itku sekaisin. Niissä joku kysyy keittiössä hiljaa: "Miten jaksat oikeasti?"

Sellainen on diakoninen seurakunta. Ei mallinnus, vaan elämä. Ei konsepti, vaan kutsumus. Se on yhteisö, jossa sydän sykkii samalla rytmillä kuin Kristuksen – ja se näkyy. Se tuntuu. Se muuttaa.

Kun "sinä riität" ei ole vain sanapari

Kuvittele hetki. Astut sisään seurakuntaan, ja joku katsoo sinua silmiin – ei läpi, vaan ihan oikeasti sinuun – ja sanoo: "Sinä riität." Et siksi, että olet hyödyllinen. Et siksi, että sinulla on osaamista, kapasiteettia tai karismaa. Vaan siksi, että olet ihminen. Jumalan kuva. Ja siinä on kaikki.

Diakoninen seurakunta ei ole rakennus. Se on sielun suoja. Se on paikka, jossa kyyneleet eivät ole kiusallisia, ja heikkous saa kohdata armon. Siellä rukous ei ole pelkkä liturgia, vaan hengitys, joka kuuluu myös silloin, kun sanat loppuvat. Se on yhteisö, jossa joku istuu vierelle – ei siksi, että osaa, vaan siksi että välittää.

Kun evankeliumi saa jalat

Usein mietitään, mitä diakonia on. Se ei ole se tilastotaulukko, joka liitetään toimintakertomukseen. Se ei ole vain ruokakassit tai vapaaehtoisten määrä. Diakonia on se hetki, kun evankeliumi muuttuu verenkierroksi. Se on silloin, kun joku koputtaa oveen ja sanoo: "Ajattelin että ehkä tarvitset jotain." Se on se katse, joka ei pelkää kyyneliä. Se on nimi, joka muistetaan ilman papereita. Se on se, kun Jeesuksen sanat saavat jalat – ja ne vievät meidät sinne, minne on helpompaa olla menemättä.

"Diakonia ei ole pelkkä teko – se on ele, joka sanoo: 'Minä näen sinut.'"

Ja se on paljon.

Ytimessä – ei lisänä

Olen joskus kuullut, että "diakonia on tärkeä lisä". Mutta ajattelen toisin. Jos seurakunta olisi ruumis, diakonia olisi sen sydän - diakonialla on itseisarvo. Apostolien tekojen 6. luvussa seurakunta kohtasi kriisin. Lesket jäivät ilman apua – ja sen sijaan, että ongelma olisi lakaistu maton alle, syntyi diakonian virka. Ei sivujuonne, vaan ratkaisu, jossa täynnä Henkeä olevat ihmiset kutsuttiin rakentamaan ykseyttä ja johdattamaan palvelemalla.

Tänäkin päivänä tarvitsemme samanlaista näkyä: diakonia ei ole jotain, jota tehdään "sitten kun resurssit sallivat" – vaan jotain, joka pysyy, kantaa ja muodostaa. Ei vain teologisesti, koska teologialla ei hoideta ihmisiä vaan inhimillisesti, koska diakonialla autetaan kanssamatkaajia.

Kun empatia ja evankeliumi kulkevat yhdessä

Me emme muista aina, mitä joku sanoi – mutta me muistamme miltä tuntui, kun joku jäi viereen. Me muistamme sen hiljaisuuden, joka ei ollut painostava vaan turvallinen. Sen, kun kukaan ei yrittänyt selittää pois kipua – vaan pysyi rinnalla. Se oli ehkä kahvi aulan nurkassa. Ehkä käsi olkapäällä. Tai pelkkä katse, joka sanoi: "Sinä olet olemassa." Diakonia syntyy juuri tuossa tilassa. Siellä, missä empatia ja evankeliumi eivät kilpaile – vaan kulkevat käsi kädessä.

Ei vain auttamista – vaan kohtaamista

Diakonia ei ole lista suoritteita. Jumala ei mittaa kasseja, vaan katseita. Hän näkee sen hetken, kun joku vihdoin uskaltaa sanoa: "Minä en jaksa." Ja joku toinen kuiskaa: "Sinun ei tarvitse jaksaa yksin."

Se voi olla leipäkirkko.
Se voi olla yksinhuoltajan ilta, jossa kukaan ei opeta, mutta kaikki oppivat.
Se voi olla kahvi kadulla – ja se on pyhää.

Tällainen kulttuuri ei synny vahingossa. Se valitaan. Se rakennetaan. Ja se elää meissä – ihmisinä toisillemme.

Rakkaus tarvitsee rakennetta

Rakkaus on vahva. Mutta ilman rakennetta, se väsyy. Diakonia tarvitsee käsivarren, joka jaksaa. Se tarvitsee näkyä, tunnistamista ja tunnustamista sekä nimeämistä ja järjestystä. Ei siksi, että siitä tulisi hallintoa – vaan siksi, että siitä tulisi kestävää. Hyvä rakenne ei tukahduta. Se hengittää. Se kantaa. Se kutsuu.

Ja se koostuu tästä:

• Diakonian virka – tunnistettu ja siunattu sekä valtuutettu virkaansa

• Selkeä työnjako – nimetyt vastuunkantajat

• Koulutus ja varustaminen – jotta lahjat kantavat

• Yhteistyö – diakonia ei toimi yksin

• Palaute ja arviointi – ei kontrollina, vaan kasvun mahdollistajana

Kun tällainen rakenne toimii, palvelija ei uuvu yksin – eikä kukaan jää ulkopuolelle.

Nyt on oikea hetki

Olen kuullut monta kertaa sanat: "Sitten kun…" Sitten kun budjetti sallii. Sitten kun kalenteri ei enää pursua. Sitten kun saadaan se oikea ihminen vastuuseen.

Mutta rakkaus ei odota täydellisiä olosuhteita – se luo ne. Pyhä Henki ei pysähdy aikatauluun – Hän liikkuu siellä, missä joku uskaltaa sanoa: "Tässä minä olen. Käytä minua." Tänään on oikea hetki. Ei siksi, että kaikki olisi valmista – vaan siksi, että Jumala on jo liikkeellä.

Yhteysdiakonit – sinua varten

Et ole yksin kutsua kantava veli tai sisko. Helluntaikirkon yhteysdiakonit ovat sinua varten. He eivät tule määräilemään, vaan katsomaan, kuulemaan, tukemaan. He voivat tulla paikalle, suunnitella kanssasi, innostaa, opettaa – tai vain olla vierellä, kun mietit ensimmäistä askelta.

Jos mietit, mistä aloittaa – kysy.
Jos mietit, kuka voisi auttaa – kysy.
Jos mietit, jaksatko yksin – kysy.

Ja silloin… seurakunta ei ole vain paikka. Se on koti.

Ei täydellinen. Ei valmis. Mutta elävä.
Seurakunta, jossa joku jää viereen.
Jossa joku muistaa nimesi.
Jossa evankeliumi ei ole vain sanoma – vaan syli.

Rakennetaan yhdessä seurakunta, joka on valloittava rakkaudessa ja Sanassa.
Lähetä meidät!

Aamen.