Diakonia ei ala seurakunnan organisaatiosta – se alkaa tavasta katsoa ihmistä

Seurakunnassa puhumme helposti diakoniasta tekemisen kautta. Kysymme, mitä järjestämme, miten vastaamme tarpeisiin, riittävätkö resurssit ja kuka kantaa vastuun. Nämä kysymykset ovat kyllä välttämättömiä – mutta ne eivät ole alku.

Diakonia ei ala seurakunnan organisaatiosta. Se alkaa jo ennen ensimmäistä sanaa; tavasta katsoa ihmistä.

Ihminen astuu seurakunnan tilaan – ehkä hakemaan apua, ehkä vain etsimään hetken turvaa, yhteyttä tai yhteisöä. Hän pysähtyy ovelle, katsoo ympärilleen. Jo ennen ensimmäistä sanaa on tapahtunut jotakin ratkaisevaa. Katse on kohdannut. Tai ohittanut. Ihminen on tullut nähdyksi. Tai jäänyt näkymättömäksi.

Siinä hetkessä diakonia on jo alkanut.
Tai jäänyt alkamatta.

Raamattu puhuu tästä katseesta hämmästyttävän suoraan. Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa todetaan, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi (1. Moos. 1:27). Ihmisarvo ei ole ansaittua, mitattavaa tai todisteltavaa. Se on annettua. Se on lahja. Siksi kysymys ei ole vain siitä, autammeko oikein, vaan siitä, näemmekö oikein.

Jeesus vie tämän vielä pidemmälle. Matteuksen evankeliumissa hän sanoo sanat, jotka ravistelevat koko diakonian perustaa: "Minun oli nälkä ja te annoitte minulle ruokaa… totisesti: minkä te teitte yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te teitte minulle" (Matt. 25:35–40).

Jeesus ei sano: te autoitte heitä.
Hän sanoo – ja tätä kannattaa lukea hitaasti: te kohtasitte minut.

Tämä ei ole ensisijaisesti moraalinen ohje toimia paremmin. Se on kristologinen väite. Kristus itse asettuu haavoittuvan ihmisen paikalle. Diakonia ei ole vain lähimmäisen palvelemista Jumalan vuoksi, vaan Kristuksen kohtaamista ihmisten kautta.

Äiti Teresa - tuo pieni romanitaustainen nunna - kiteytti tämän syväluotaavaksi rukoukseksi, joka paljastaa diakonian ytimen:

"Auta minua näkemään avuntarvitsijoissa Kristuksen kärsivät kasvot."

ässä tapahtuu jotakin syvää. Diakonia ei ole vain reagoimista puutteeseen, vaan katseen kääntymistä. Kun ihminen nähdään Kristuksen kasvojen kautta, hän ei voi enää olla pelkkä asiakas, tapaus tai ongelma. Hän on pyhä kohtaaminen.

Arjen todellisuudessa tämä on kuitenkin vaikeaa. Seurakunnassa kohdataan ihmisiä, joiden elämä on solmussa: velkaa, yksinäisyyttä, mielenterveyden haurautta, häpeää ja toivottomuutta. On inhimillistä alkaa nähdä tilanteita ennen ihmisiä. On inhimillistä suojautua, kiirehtiä ja siirtyä tekemiseen. Mutta juuri tässä diakoniaa haastetaan kaikkein eniten.

Jaakobin kirje varoittaa seurakuntaa henkilöön katsomisesta: "Jos te katsotte henkilöön, teette syntiä" (Jaak. 2:9). Toisin sanoen: tapa, jolla katsomme ihmistä, ei ole sivuseikka. Se on teologinen kysymys. Se kertoo, millaista Jumalaa seurakunta todistaa.

Diakonia alkaa aina tästä: kohtaamisesta, jossa ihminen saa olla subjekti, ei objekti. Siinä hetkessä voi tapahtua enemmän kuin yhdessäkään täydellisesti täytetyssä lomakkeessa. Ihmisarvo voi vahvistua. Häpeä voi hellittää. Toivo voi saada tilaa.

Mutta tähän ei voi jäädä.

Jos diakonia jää vain yksittäisten kohtaamisten varaan, se kuormittaa, satunnaistuu ja lopulta uupuu. Tässä kohtaa rakenteet, johtaminen ja organisointi astuvat kuvaan – ei rakkauden vastakohtina, vaan sen jatkumon varmistajina.

Apostolien teoissa kerrotaan tilanteesta, jossa seurakunnan diakonia ajautui kriisiin: lesket jäivät syrjään päivittäisessä avunjaossa (Ap.t. 6:1–6). Ratkaisu ei ollut kehotus rakastaa enemmän, vaan vastuiden selkeyttäminen ja uusien toimijoiden valtuuttaminen. Ja ei keitä tahansa: valittiin ihmiset, joiden nähtiin olevan täynnä viisautta ja Henkeä.

Tässä näkyy diakonian sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teologian ydin. Rakkaus tarvitsee muodon, jotta se ei jää sattumanvaraiseksi. Diakonia ei kysy vain, miten autamme yksittäistä ihmistä, vaan myös miksi samat ihmiset putoavat yhä uudelleen. Missä rakenteet pettävät? Kenen ääni ei kuulu? Ketkä jäävät järjestelmien väliin?

Profeetat puhuvat tästä suoraan: "Virratkoon oikeus kuin vesi ja vanhurskaus kuin ehtymätön puro" (Aam. 5:24). Oikeudenmukaisuus ei ole yksittäinen teko, vaan virtaava todellisuus. Seurakunnan johtamisessa tämä tarkoittaa, että diakonia ei ole yhden työalan vastuulla, vaan koko seurakunnan olemisen tapa.

Hyvin rakennettu organisointi ei tee diakoniasta kylmää. Se tekee siitä kestävää. Se suojelee vapaaehtoisia uupumiselta, varmistaa avun oikeudenmukaisuuden ja antaa rakkaudelle rakenteet, joissa se voi jatkua huomenna.

Lopulta palaamme kuitenkin aina alkuun. Rakenteet ovat tärkeitä, mutta ne eivät näe. Ihminen näkee.
Diakonia lähtee aina ristin juurelta ja palaa ristin juurelle. Jos kyse on jostakin muusta, se voi olla auttamista – ja sinänsä hyvää – mutta se ei ole diakoniaa.

Diakonia alkaa hetkessä, jossa pysähdymme ja annamme katseemme muuttua. Hetkessä, jossa pyydämme – ehkä tietoisesti, ehkä huomaamattamme – Äiti Teresan rukouksen kaltaista armoa: että oppisimme näkemään Kristuksen kasvot siellä, missä elämä on hauraimmillaan.

Seurakunta elää diakoniaa todeksi silloin, kun se ei kysy ensimmäisenä, mitä teemme, vaan millaisin silmin katsomme.
Sillä siitä katseesta kaikki muu saa alkunsa.

Lähteet

Raamattu (1992). Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen hyväksymä käännös. Helsinki: Kirjapaja.

Komulainen, J. (2023). Diakonia osana kirkon kokonaisvaltaista missiota. Teoksessa J. Komulainen & S.-M. Saarelainen (toim.), Diakonia. Nyt. Näkökulmia vaikuttavaan auttamistyöhön (s. 15–34). Helsinki: Diakonia-ammattikorkeakoulu.

Saarelainen, S.-M. (2023). Eurooppalaisen diakonian konteksti nyt. Diakonia.Nyt -keskustelusarja. Diakoniaplus.fi.

Swinton, J. (2017). Becoming Friends of Time: Disability, Timefullness, and Gentle Discipleship. London: SCM Press.

Eurodiaconia (2022). Hope in Europe: Diaconal Responses in Times of Crisis. Eurodiaconia Conference materials, Helsinki.

Collins, J. N. (1990). Diakonia: Re-interpreting the Ancient Sources. New York: Oxford University Press.

World Council of Churches (2013). The Diakonia of the Church: An Ecumenical Reflection. Geneva: WCC Publications.