Minun kansani holokaustin uhreina - Äänet, jotka vaiennettiin

Ääni niille, jotka vaiennettiin

Tänä aamuna silmäni pysähtyvät päivämäärään: 2. elokuuta. Se ei ole punaisella kalenterissa. Koulun juhlasalissa ei pidetä aamunavausta, eikä uutisankkuri sen äärelle pysähdy. Ja silti – meille, minun kansalleni, se on pyhä päivä. Se on muistopäivä, joka ei syntynyt juhlistamisesta, vaan hävityksestä. Romanien holokaustin muistopäivä; Porajmos (Balkanin alueen romanikielen murretta, ja se tarkoittaa "nielemistä", "tuhoamista" tai "hävittämistä".)

Keväällä 2024 sain Heidin kanssa seistä Auschwitzin ja Birkenaun porttien edessä. Siellä missä toivo riisuttiin, nimet pyyhittiin ja ihmisyys muutettiin numerottomaksi tuhkaksi. Kaiken sen hiljaisuuden keskellä maa tuntui puhuvan – ei sanoilla, vaan painolla. Mutta Birkenaussa jokin muuttui. Se ei ollut enää vain museo. Se oli koneisto. Elävien ihmisten systeemaattinen murskain. En pystynyt käsittämään. Vain kuvittelemaan. Ja siinä hiljaisuudessa loppuivat kysymykset – alkoi rukous. Rukous ilman sanoja. Rukous, jossa jokainen hengenveto oli huuto: Miten tämä voi tapahtua?

Kun nimiä ei kirjoitettu – eikä koskaan enää luettu

Yhtenä yönä, 2.–3. elokuuta 1944, Auschwitzin mustalaisleirillä murhattiin lähes 3 000 romania – pääasiassa lapsia, naisia ja vanhuksia. Ei oikeudenkäyntejä. Ei numeroita. Ei nimiä. Ei edes muistokirjoja. Heidät hävitettiin, ja sen jälkeen vaiennettiin. Porajmos – "tuho" – oli päätepiste, mutta myös lähtölaukaus unohdukselle.

Juutalaisten kansanmurha tunnetaan. Romanien – ei. Sillä missä toiset laskettiin, meitä ei edes tilastoitu. Arvioiden mukaan 1–1,5 miljoonaa romania tapettiin toisen maailmansodan aikana. Mutta luku on vain arvio. Siksi, ettei meitä pidetty lukuina edes sen vertaa. Meidät hävitettiin hiljaisuuteen. Tänään minä en vaikene.

Mihin hiljaisuus johtaa?

Historia ei toistu, ellei se saa siihen tilaa. Eikä mikään vaara ole suurempi kuin normalisoitu hiljaisuus. Ne kansanmurhat, jotka alkavat puheena, päättyvät tekoihin – ja usein juuri silloin, kun kukaan ei enää viitsi keskeyttää.

Eivät natsit aloittaneet kaasukammioista. He aloittivat sanavalinnoista. "Sosiaalinen ongelma", "vaivalloista vähemmistöä", "loisia". Ensin kieli kylmeni – sitten sydän – ja lopulta lait.

Siksi tämän päivän äärioikeiston nousu, vihapuhe ja nationalistinen etnonationalismi eivät ole vain mielipiteitä. Ne ovat varoitusmerkkejä. Ja erityisesti meille romaneille – sekä juutalaisille – ne ovat kutsuja olla valppaina.

Jumala ei ole unohtanut meitä

"Katso, minä olen piirtänyt sinut kätteni hipiään …" (Jes. 49:16)

Meidän Jumalamme ei ole sokea. Hän ei unohda. Hän ei tee eroa etnisten rajojen, kielten tai ihonvärin perusteella. Hän on elävän Jumalan kuva jokaisessa, joka syntyy – niin Birkenaussa kuolleessa romanilapsessa kuin tämän päivän syrjäytyneessä paperittomassa.

Porajmosin uhrit eivät ole nimetön tuhka Jumalan silmissä. He ovat hänen rakkautensa kantamia. Ja siksi tämä päivä on pyhä myös taivaassa.

Tämä ei jäänyt historiaan – se on totta yhä tänään

Antigypsyismi ei ole eilisen reliikki. Se on tämän päivän todellisuus.

• Euroopassa romanit elävät yhä vaille kansalaisoikeuksia.

• Lapsia syntyy ilman turvaa, koulutusta tai mahdollisuutta.

• Romaninuoria katoaa ihmiskaupan verkkoon.

• Ja jopa Suomessa – sisäinen ja ulkoinen syrjintä on arkipäivää ja Suomen romanien kieli kuoleva kieli.

Kieli on kulttuurin sydän. Kun se vaikenee, kansa lakkaa muistamasta itseään. Romanikieli ei ole vain sanoja – se on meidän historian, ilon ja identiteetin säie, jota ilman katoamme hiljaisuuteen. Sen hävittäminen ei ollut sattumaa – se oli osa sitä samaa, mitä Auschwitzin portilla tapahtui.

Onko Euroopalla varaa uuteen vaikenemiseen?

Kysy itseltäsi: Olemmeko turvassa? Vai elämmekö taas ajassa, jossa "niitä toisia" on helppo syyttää, syrjiä ja lopulta unohtaa?

Euroopan historia näyttää, mitä tapahtuu, kun vähemmistö leimataan ongelmaksi ja yhteiskunta vaientaa empatian.

Tänään äärinationalismi nostaa päätään. Demokratia horjuu. Ja kun tilanne kärjistyy – kuka jää ilman puolustajaa? Usein juuri se kansa, jota ei ehditty enää nähdä ihmisenä.

Siksi muistan. Ja siksi puhun.

Tämä päivä ei ole vain historian muistamista. Se on vastalause tulevaisuuden pimeydelle.

Se on lupaus:

• että jokainen lapsi saa syntyä hyväksyttynä

• että jokaisen kulttuuri on suojeltava, ei poistettava

• että kukaan ei enää koskaan muutu tuhkaksi ilman nimeä

Tämä aamu on hiljainen – mutta se ei ole tyhjä. Tämä aamu on rukous – mutta se ei ole voimaton. Tämä aamu on minun ääneni heille, jotka vaiennettiin.

"Muista heitä, jotka seisoivat junan vaunussa, eivätkä koskaan palanneet."

"Muista heitä, joiden nimet pyyhittiin."

"Muista – jotta ei koskaan enää."

Sillä joka muistaa, hän vastaa historian hiljaisuuteen omalla äänellään:

"Minä kuulen. Minä en unohda."

Jos tai kun sinä hyväksyt syrjinnän, olet osallinen siihen syntiin, joka ei enää piiloudu natsilipun taakse – vaan katselee ympärilleen välinpitämättömyyden kasvoilla.

Mertsi "MEDI" Ärling
Ihmisoikeuspuolustaja, diakoni, romanien ääni, joka ei vaivu hiljaisuuteen
Holokaustin uhrien muisto ry:n jäsen ja entinen hallituksen jäsen